Keskustelin jokin aika sitten lempiaiheestani (Taru
Sormusten Herrasta) muutaman henkilön kanssa, jotka eivät jaa suurta
rakkauttani Tolkienin maailmaa kohtaan ja yritin selittää heille Sauronin,
kirjan Mustan Ruhtinaan ja pääantagonistin, luonnetta. Tulin samalla itsekin
miettineeksi uudelleen Sauronia sekä hänen kauttaan myös muita fiktiivisiä
(sekä joitain todellisia) henkilöitä, jotka käsitämme pahoiksi. Useita heitä
yhdistää vallanhimo (jonka ruumiillistuma Sauron suorastaan on). Tästä
sain aiheen tähän kirjoitukseen: vallanhimo ja sen turmeleva vaikutus.
Lifetime of power and control (elinikä täynnä valtaa ja hallintaa)
Disney'n Notre Damen kellonsoittajassa antagonistin asemaan asetetaan
tuomari Claude Frollo (josta kirjoitin edellisessä artikkelissa).
Alkuperäisessä, englanninkielisessä versiossa ilveilijä Clopin laulaa tämän
kappaleen otsikon Frollosta hänen kohdattuaan arkkidiakonin syytökset ja Notre
Damen katedraalin tuijottavat patsaat. Tämä kuvailee hyvin Frolloa - koko
elokuvan ajan hän käyttää ja hyödyntää valtaa ja on myös sen sokaisema,
käyttäen valtarakenteiden ja perinteiden salakavalaa verkkoa sekä lakeja
moraalin, etiikan ja myötätunnon korvikkeena. Tämä kuvailee erittäin hyvin
useita muitakin antagonisteja (roistoja) fiktion historiassa, puhumattakaan
omasta historiastamme: Hitler, Stalin, Mussolini ja heidän kaltaisensa
käyttivät hyväkseen olemassaolevia rakenteita, lakeja sekä tapoja ja usein
veivät ne äärimmilleen toimissaan vallan tavoittelussaan sekä sen
varmistamisessa.
On kiinnostavaa, miten useat fiktiiviset roistot ovat aina olleet, tavalla tai
toisella valta-asemassa: Frollo on selvästi ylhäissyntyinen, samaten Pirates
of the Caribbean'n Cutler Beckett (josta on tullut jopa lordi ennen
ensiesiintymistään elokuvatrilogiassa); Tähtien Sodan Palpatine
(aliakseltaan Darth Sidious, sithien musta lordi) on myös urapoliitikko ja
siten tottunut maallisen vallan käyttäjä; Sauron sekä hänen edeltäjänsä Melkor
ovat jo syntyjään ylempänä kuin me, ovathan he enkeleihin ja puolijumaliin rinnastettavasta
suvusta (maiar Sauronille, valar Melkorille) lähtöisin. Jopa Harry
Potterin lordi Voldemort on tottunut vallankäyttäjä jo lapsuudessaan (hänen
piilevät maagiset kykynsä antoivat tehokkaan peloteaseen muita orpokodin lapsia
vastaan).
Toinen merkittävä asia on, että vain harvoin nämä roistot ovat täysin
staattisia valta-asemassaan - he joutuvat ponnistelemaan sen saavuttamiseksi
kokonaisuudessaan: Sauron joutui rakentamaan Mordorin valtakuntansa sekä pahan
imperiuminsa useiden vuosisatojen kuluessa; Palpatine kohosi Tasavallan
senaattorista ylikansleriksi ja myöhemmin elinikäiseksi diktaattoriksi,
keisariksi; Beckettin valta-asema vakiintui vasta Davy Jonesin sydäntä
käyttämällä; ja Frollokin kohosi arvoasteikossa elokuvan aikana tuomarista ministeriksi.
Usein tarinan aikana nämä roistot pyrkivät myös edelleen parantamaan asemaansa
(Aladdinin suurvisiiri Jafarin pyrkimys tulla sulttaaniksi; Sauronin
pyrkimys vallata Keski-Maa asevoimin ja saada Sormusten Sormus takaisin; sekä
lordi Voldemortin pyrkimys saada velhomaailma ikeensä alle).
Lukijana, katselijana ja seuraajana tämä kiehtoo meitä, koska se antaa hahmoa
ja luonnetta roistoille: he voivat olla julmia, häikäilemättömiä ja sadistisia,
mutta samalla he myös työskentelevät saavutustensa eteen, juonittelevat ja
taistelevat. Tarinan sankarikin tekee näin: hän joutuu kamppailemaan, kärsimään
ja työskentelemään päämääriensä eteen. Mutta roisto on kuin sankarin varjo,
vääristynyt peilikuva: siinä missä sankaria rajoittavat moraalisäännöt ja -normit,
roisto on valmis hylkäämään ne; siinä missä sankari toimii jalojen päämäärien
mukaan, niin roisto usein hylkää jo varhain urallaan kaiken jalouden keskittyen
täysin itsekkäisiin tavoitteisiin.
Mutta roistoille henkilöinä tämä on vain loogista toimintaa, business as
usual. Ja kenties surullisimmissa tapauksissa heillä ei enää muuta ole jäljellä
kuin tuo vallantavoittelu. Terry Pratchettin Kiekkomaailman Kuolema EI ole
roisto (hän on jopa usein tarinan sankari), mutta hän antaa meille joskus
ymmärrettävän näkökulman roistoihin:
Kuolema: WITHOUT DUTY, WHAT AM I?
Mitä on Kuolema ilman hänen velvollisuuttaan lopettaa elämä ja päästää sielut
maallisista tomumajoistaan? Kenties vallanhimon sokaisema roisto joutuu
kysymään tuota itseltään yön synkkinä hetkinä: ilman valtaa, mitä minä muka
olisin?
Tie Helvettiin
"Tie Helvettiin on päällystetty hyvillä tarkoituksilla",
sanotaan. Ja usein kaikkein muistettavimmat roistot noudattavat tätä
periaatetta. On kenties omalaatuista tajuta, että jopa usein demonisoitu Hitler
halusi Saksalle parasta, mutta päätyi lopulta aiheuttamaan ennennäkemättömän
raa'an ja tuhoisan sodan, joka käytännössä pyyhki Saksan maailman kartalta;
vuoden 1918 sisällissodassa Suomessa punakaarti pyrki varmistamaan työläisten
tulevaisuuden ja valkoiset taas halusivat estää bolshevikkien ja kommunistien
Suomen valtauksen; esimerkkejä on loputtomasti.
Roistot, joilla on looginen, selvä ja ymmärrettävä, usein ylistystäkin
ansaitseva motiivi, ovat hyvin puoleensavetäviä. He ovat inhimillisiä, ymmärryksemme
saavutettavissa. Ja riippuen omista mielipiteistään, tuo päämäärä voi joskus
jopa oikeuttaa jotkin hirmuteot, joita tehdään sen saavuttamiseksi. Lordi
Beckettin pyrkimys tuhota merirosvot on itse asiassa äärimmäisen ymmärrettävä:
merirosvot olivat murhaajia, ryöstäjiä, raiskaajia sekä yhteiskunnan vihollisia
(Mustan Helmen kirous näytti nämä KAIKKI yhdellä kerralla kun Barbossan
merirosvot hyökkäsivät Port Royaleen). Siksipä jotkut hänen toimistaan saavat
oikeutuksenkin tuota kautta: miksi hänen tulisi sääliä merirosvoja tai antaa
heille armoa? Ministeri Frollokin oli aidosti vakuuttunut, että mustalaiset
eivät olleet pelkästään pakanallisia ja Jumalaa halveksivia, vaan myös
todellisia sivistyneen ja järjestäytyneen yhteiskunnan vihollisia; tästä näkökulmasta
hänen toimensa olivat ymmärrettäviä ja kenties jopa oikeutettuja.
Tärkeä asia on huomata, että usein roistot tavoittelevat valtaa eivät
välttämättä vallan itsensä takia, vaan sen takia mitä sillä voi tehdä ja
saavuttaa. Tämä ei poikkea sankarienkaan toimista ja motiiveista - mm. Aragorn
Arathornin poika tavoittelee Gondorin kruunua voidakseen tuoda oikeuden ja
turvan Lännen Miesten valtakuntien alueelle ja rauhan Keski-Maahan. Tämä
"muukin päämäärä kuin valta itsessään" -periaate antaa sankarille ja
roistolle jotain yhteistä, mutta samalla erottaa heitä entisestään: vaikka
heidän päämääränsä olisivat täsmälleen samat, niin heidän käytöksensä ja
tapansa ovat erilaiset ja siksipä usein asettuvat täysin vastakkain. Ja valta
on addiktoivaa: sillä on tapana usein saada itselleen prioriteettiasema ja
syrjäyttää muut tavoitteet kokonaan.
Valta ei ole kaikki kaikessa
Läheskään kaikki roistot eivät välttämättä suoraan pyri lisäämään valtaansa tai
heillä on tästä vallantavoittelusta selvästi erillään olevia pyrkimyksiä.
Kieroutuneesti tämä on usein rakkaus (tai himo). Frollo tavoittelee Esmeraldaa
ja käyttää valtaansa tämän saavuttaakseen keinolla millä hyvänsä; Jafar samaten
tavoittelee prinsessa Jasminen kättä sulttaanin valtaistuimen lisäksi.
Tämä "muutakin pyrkimystä kuin valta" on tärkeä osa moniulotteisessa
roistossa (ja hahmossa). Se liittyy osittain "Tie Helvettiin..."
-periaatteeseenkin, mutta on siinä mielessä erillään, että nämä muut tavoitteet
eivät välttämättä ole "hyviä tarkoituksia" kuten alkuperäinen
sananlasku ne ymmärtäisi. Moniulotteisen roiston kannalta tämä on hyvinkin
tärkeää, sillä se antaa roiston persoonaan syvyyttä. Se ei lievennä hänen
pahuuttaan, mutta koskettaa jotain osaa meistä, joka sanoo: "tuo voisin
olla minä, jos en varo tekojani". Tehokkain fiktiivinen roisto on
sellainen, joka opettaa meitä (ja sankaria). Voisi jopa sanoa, että myös
tosielämän roistot tavallaan palvelevat tätä tarkoitusperää: meidän tulisi
oppia heidän teoistaan ja ymmärtää välttää niitä, ei apinoida ja matkia heitä
yhä uudestaan ja uudestaan.
"On muutakin kuin valta" palvelee myös toista tarkoitusperää: se
osoittaa, että roistossa on vielä muutakin kuin sokea vallanhimo. Hän on vielä
jossain määrin inhimillinen (Darth Vader lienee hyvä esimerkki: Obi-Wan Kenobi
ja Yoda pitivät häntä täysin turmeltuneena, mutta Luke Skywalker näki isässään
vielä jotain hyvää ja se hyvä oli lähimmäisenrakkaus).
Luciferin synti
Puhdas vallanhimo, kaiken muun kuluttava ja syrjäyttävä päämäärä on
kauhistuttava asia. Se tekee kenestä tahansa vähemmän inhimillisen muiden
näkökulmasta. Kun ei ole enää mitään muuta syytä, muuta tavoitetta kuin valta
itse, kun kaikki muu on jäänyt jo pois, kaikki inhimillinen on unohtunut vain
tuon kylmän, sammumattoman himon edessä, mitä on enää jäljellä siitä
henkilöstä, joka joskus rakasti, nauroi, uskoi, suri ja uneksi? Vain tyhjä
ulkokuori.
Tämä on Mustan Ruhtinaan Sauronin kaamea opetus meille: Tolkienin mukaan kerran
niin taitava, niin viisas, niin mahtava ja niin älykäs ylienkeli oli täysin vallanhimonsa,
kaamean hubriksensa vanki ja turmelema. Tolkien itse piti Sauronia lähimpänä
vastineena täydelliselle pahuudelleen omassa maailmassaan: Sauronin oppi-isä
Melkor pyrki TUHOAMAAN kaiken (tai ainakin sen jumalaisen järjestyksen, jonka
varaan tuo kosmos oli rakentunut) koska ei sietänyt ajatusta, että hän itse,
luomisvoimista mahtavin, ei ollut kaiken primus motor ja kaikki ei
kulkenut hänen tahtonsa mukaan. Mutta Melkor halusi omalla perverssillä
tavallaan luoda ja sitä kautta toteuttaa alkuperäistä tehtäväänsä, vaikka ei
voinutkaan hulluudessaan hyväksyä sitä, että hän oli aina ja tulisi aina
olemaan yhden ainoan tosi Luojan välikappale ja kanava; Sauron oli hylännyt
kaiken tuollaisen vallanhimon takia. Hän halusi vain ja ainoastaan valtaa, vaikka
olikin aloittanut olemassaolonsa järjestyksen luojana (Tolkienin mukaan
Sauronin halu luoda järjestystä oli hänen suurin hyveensä sekä syy Sauronin
lankeamukseen). Sauron ON yhden aatteen mies, hyvin yksiulotteinen hahmo, koska
hänessä ei enää juuri muuta ole jäljellä kuin tuo loputon, mielisairas halu
täydelliseen valtaan ja kontrolliin. Hänen etäisyytensä tarinamme sankareihin
koko kirjan ajan pelkästään alleviivaa tätä: Sauron on täysin inhimillisen
kanssakäymisen ulottumattomissa. Hän voi valheillaan, suostutteluillaan ja
vakuutteluillaan kenties huijata ajattelemaan toisin, mutta pohjimmiltaan hän
on tyhjä: tuossa kylmässä tyhjyydessä palaa kaiken kuluttavana vallanhimo, joka
sokaisee hänet jopa sille ajatukselle, että joku EI haluaisi valtaa samassa
määrin.
Sauronin lievempi muoto on häpäisty ja turmeltunut velho Saruman Valkoinen.
Entti Puuparta toteaa Kahdessa tornissa, että Sarumanin mieli oli
kuin kone, metallinen ja täynnä rattaita. Velhon kunnioitus (tai
oikeammin sen puute) elävää luontoa ja muita elollisia kohtaan kuvastaa hänen
lankeemustaan kohti Sauronin vallanhimon olemattomuutta. Mutta hänessä on vielä
muutakin: mahdollisuus parannukseen ja anteeksiantoon houkuttaa häntä. Mutta se
synti, joka karkotti Saatanan Jumalan silmistä aikojen alussa, ylpeys,
estää häntä. Ja ylpeys on vallanhimon pohja ja lähde.
Lordi Voldemort muistuttaa hyvin paljon Sauronia: hän on vapaaehtoisesti pala
palalta myynyt inhimillisyytensä (oman sielunsa) valtaa tavoitellessaan. Hänen
puhdassyntyisten velhojen puolustuksensakin on ontto väite: Voldemort ei välitä
kenestäkään muusta kuin itsestään, onpa jopa täysin valmis tappamaan
puhdassyntyisiä velhoja, jos nämä sattuvat olemaan väärässä paikassa väärään
aikaan. Voldemort myös itse paljastaa moraalin ja etiikan halveksuntansa Viisasten
kivessä: "ei ole hyvää ja pahaa, on vain valta." Se miksi
ymmärrämme Voldemortia enemmän kuin Sauronia johtuu jo siitä, että tiedämme,
minkälainen Voldemortin lapsuus on, tiedämme mikä hänet ajoi tekemisiinsä ja
näemme hänen ajatuksiinsakin (Harryn kautta). Ja hänellä on vielä tuo viimeinen
"puolustus", puhdassyntyisten velhojen ylivallan saarnaaminen. Mitään
sellaista "ikkunaa" emme saa Sauronin osalta. Voldemort myös
suorastaan raivostuu, kun Harry vielä viimeisessä taistelussakin tarjoaa
hänelle parannuksen mahdollisuutta. Hän, lordi Voldemort, kaikkien aikojen
mahtavin velho, alistuisi vähempiensä tuomittavaksi? Luopuisi vallastaan? Ei
ikinä!
Omalaatuista kyllä Disney'n Haades Herkuleksesta on myös vallanhimoonsa
täysin keskittyvä roisto. Emme tätä vain kenties huomaa, koska toisin kuin
etäinen Sauron tai halveksunnan täyttämä Voldemort, Haades on sanoissaan nopea
ja huvittava, yleensä varsin hyvätuulinen ja jopa kaverimainen. Mutta hänen
ainoa päämääränsä on kosmoksen yliherruus. Hän ei välitä sivuseuraamuksista,
hän ei välitä mahdollisesta aiheuttamastaan tuskasta, hävityksestä ja
kuolemasta. On kuitenkin jossain määrin epävarmaa, miten paljon Haades on ns.
tyhjä - jo pelkästään hänen kykynsä suhtautua asioihin huumorilla (sekä tietty
järkevyys ja hillitty itsehallinta) asettaa hänet erilleen muista vallan täysin
turmelemista. Hän muistuttaa (käsittääkseni tarkoituksella) perinteistä pirun
kuvaa kansanperinteessä (Saatana itse on oiva esimerkki vallan täysin
sokaisemasta ja nielemästä yksilöstä, joskin usein nykyajan fiktio on vienyt
häntä kauemmas tästä mallista).
Palpatine on myös hyvä esimerkki henkilöstä, jonka koko elämä on pelkkää
vallantavoittelua. Oi, kyllä hän tunsi vihaa jediritarien veljeskuntaa kohtaan
ja niin edespäin, mutta tuo kaikki on toissijaista vallantavoittelun kannalta
(itse asiassa nykyisen sith-veljeskunnan perustajan, Darth Banen, tärkein
opetus onkin: Power is its own purpose; valta on oma tavoitteensa). Tuon saman
vallanhimon takia hän on valmis uhraamaan opetuslapsensa, tuhoamaan Tasavallan
perustat, repimään galaksin halki sodassa ja tapattamaan lukemattomia
viattomia. Mutta toisin kuin Sauron, hän on saavutettavissa: me näemme
hänet, me tiedämme mitä hän on (vaikkemme tiedäkään miksi) ja me kuulemme hänet.
Sir Ian MacDiarmid teki mestarillisen suorituksen pimeän puolen mestarina ja
hänen karismaattisuutensa osittain selittää, miksi Palpatinea on helpompi
lähestyä roiston tasolla kuin Sauronia. Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa,
että oli hän sitten hymyilevä, mukava vanha mies tai sihisevä ja ulvova,
vääristynyt pimeän voiman täyttämä velho, hän on sisimmältään tyhjä: vain valta
pitää häntä liikkeessä ja antaa hänelle tarkoituksen.
Puolustuksen puheenvuoro
Tähän loppuun on hyvä todeta, että vallan- ja kunnianhimo ei ole itsessään
paha asia. Se on usein juuri se asia, joka saa meidät tavoittelemaan parempaa
elämää, pyrkimään kohti horisonttia; tuo sisäinen "draivi" on usein
juuri se asia, joka saa meidät ylittämään itsemme.
Aragorn on kunnianhimoinen mies: hän halusi kuninkaaksi. Mutta hän oli myös
hyvä mies ja hänen aikansa kuninkaana toi uuden loiston, rauhan ja
yltäkylläisyyden ajan Keski-Maahan. Julius Caesar ja hänen ottopoikansa
Octavianus, myöhemmin ensimmäinen keisari Augustus, olivat kunnian- ja
vallanhimoisia miehiä, usein myös armottomia: mutta he ensisijaisesti pyrkivät
parantamaan Rooman ja Rooman kansan tilaa sekä tavallisten kansalaisten (ja
jopa niiden, jotka eivät olleet täysiä kansalaisia) oloja. Mutta on huomattava, että jos tekee vallasta itsestään itselleen tavoitteen ja asettaa sen ylimmälle tasolle kaikkiin muihin tavoitteisiin verrattuna, niin lopulta päätyy tekemään sopimuksen paholaisen kanssa - valta vie kaiken muun tärkeän mennessään ja jäljelle jää vain vallanhimo.
keskiviikko, 23. huhtikuu 2008
Kommentit