Keskustelin jokin aika sitten lempiaiheestani (Taru Sormusten Herrasta) muutaman henkilön kanssa, jotka eivät jaa suurta rakkauttani Tolkienin maailmaa kohtaan ja yritin selittää heille Sauronin, kirjan Mustan Ruhtinaan ja pääantagonistin, luonnetta. Tulin samalla itsekin miettineeksi uudelleen Sauronia sekä hänen kauttaan myös muita fiktiivisiä (sekä joitain todellisia) henkilöitä, jotka käsitämme pahoiksi. Useita heitä yhdistää vallanhimo (jonka ruumiillistuma Sauron suorastaan on). Tästä sain aiheen tähän kirjoitukseen: vallanhimo ja sen turmeleva vaikutus.

Lifetime of power and control (elinikä täynnä valtaa ja hallintaa)

Disney'n Notre Damen kellonsoittajassa antagonistin asemaan asetetaan tuomari Claude Frollo (josta kirjoitin edellisessä artikkelissa). Alkuperäisessä, englanninkielisessä versiossa ilveilijä Clopin laulaa tämän kappaleen otsikon Frollosta hänen kohdattuaan arkkidiakonin syytökset ja Notre Damen katedraalin tuijottavat patsaat. Tämä kuvailee hyvin Frolloa - koko elokuvan ajan hän käyttää ja hyödyntää valtaa ja on myös sen sokaisema, käyttäen valtarakenteiden ja perinteiden salakavalaa verkkoa sekä lakeja moraalin, etiikan ja myötätunnon korvikkeena. Tämä kuvailee erittäin hyvin useita muitakin antagonisteja (roistoja) fiktion historiassa, puhumattakaan omasta historiastamme: Hitler, Stalin, Mussolini ja heidän kaltaisensa käyttivät hyväkseen olemassaolevia rakenteita, lakeja sekä tapoja ja usein veivät ne äärimmilleen toimissaan vallan tavoittelussaan sekä sen varmistamisessa.

On kiinnostavaa, miten useat fiktiiviset roistot ovat aina olleet, tavalla tai toisella valta-asemassa: Frollo on selvästi ylhäissyntyinen, samaten Pirates of the Caribbean'n Cutler Beckett (josta on tullut jopa lordi ennen ensiesiintymistään elokuvatrilogiassa); Tähtien Sodan Palpatine (aliakseltaan Darth Sidious, sithien musta lordi) on myös urapoliitikko ja siten tottunut maallisen vallan käyttäjä; Sauron sekä hänen edeltäjänsä Melkor ovat jo syntyjään ylempänä kuin me, ovathan he enkeleihin ja puolijumaliin rinnastettavasta suvusta (maiar Sauronille, valar Melkorille) lähtöisin. Jopa Harry Potterin lordi Voldemort on tottunut vallankäyttäjä jo lapsuudessaan (hänen piilevät maagiset kykynsä antoivat tehokkaan peloteaseen muita orpokodin lapsia vastaan).

Toinen merkittävä asia on, että vain harvoin nämä roistot ovat täysin staattisia valta-asemassaan - he joutuvat ponnistelemaan sen saavuttamiseksi kokonaisuudessaan: Sauron joutui rakentamaan Mordorin valtakuntansa sekä pahan imperiuminsa useiden vuosisatojen kuluessa; Palpatine kohosi Tasavallan senaattorista ylikansleriksi ja myöhemmin elinikäiseksi diktaattoriksi, keisariksi; Beckettin valta-asema vakiintui vasta Davy Jonesin sydäntä käyttämällä; ja Frollokin kohosi arvoasteikossa elokuvan aikana tuomarista ministeriksi. Usein tarinan aikana nämä roistot pyrkivät myös edelleen parantamaan asemaansa (Aladdinin suurvisiiri Jafarin pyrkimys tulla sulttaaniksi; Sauronin pyrkimys vallata Keski-Maa asevoimin ja saada Sormusten Sormus takaisin; sekä lordi Voldemortin pyrkimys saada velhomaailma ikeensä alle).

Lukijana, katselijana ja seuraajana tämä kiehtoo meitä, koska se antaa hahmoa ja luonnetta roistoille: he voivat olla julmia, häikäilemättömiä ja sadistisia, mutta samalla he myös työskentelevät saavutustensa eteen, juonittelevat ja taistelevat. Tarinan sankarikin tekee näin: hän joutuu kamppailemaan, kärsimään ja työskentelemään päämääriensä eteen. Mutta roisto on kuin sankarin varjo, vääristynyt peilikuva: siinä missä sankaria rajoittavat moraalisäännöt ja -normit, roisto on valmis hylkäämään ne; siinä missä sankari toimii jalojen päämäärien mukaan, niin roisto usein hylkää jo varhain urallaan kaiken jalouden keskittyen täysin itsekkäisiin tavoitteisiin.

Mutta roistoille henkilöinä tämä on vain loogista toimintaa, business as usual. Ja kenties surullisimmissa tapauksissa heillä ei enää muuta ole jäljellä kuin tuo vallantavoittelu. Terry Pratchettin Kiekkomaailman Kuolema EI ole roisto (hän on jopa usein tarinan sankari), mutta hän antaa meille joskus ymmärrettävän näkökulman roistoihin:

Kuolema: WITHOUT DUTY, WHAT AM I?

Mitä on Kuolema ilman hänen velvollisuuttaan lopettaa elämä ja päästää sielut maallisista tomumajoistaan? Kenties vallanhimon sokaisema roisto joutuu kysymään tuota itseltään yön synkkinä hetkinä: ilman valtaa, mitä minä muka olisin?

Tie Helvettiin

"Tie Helvettiin on päällystetty hyvillä tarkoituksilla", sanotaan. Ja usein kaikkein muistettavimmat roistot noudattavat tätä periaatetta. On kenties omalaatuista tajuta, että jopa usein demonisoitu Hitler halusi Saksalle parasta, mutta päätyi lopulta aiheuttamaan ennennäkemättömän raa'an ja tuhoisan sodan, joka käytännössä pyyhki Saksan maailman kartalta; vuoden 1918 sisällissodassa Suomessa punakaarti pyrki varmistamaan työläisten tulevaisuuden ja valkoiset taas halusivat estää bolshevikkien ja kommunistien Suomen valtauksen; esimerkkejä on loputtomasti.

Roistot, joilla on looginen, selvä ja ymmärrettävä, usein ylistystäkin ansaitseva motiivi, ovat hyvin puoleensavetäviä. He ovat inhimillisiä, ymmärryksemme saavutettavissa. Ja riippuen omista mielipiteistään, tuo päämäärä voi joskus jopa oikeuttaa jotkin hirmuteot, joita tehdään sen saavuttamiseksi. Lordi Beckettin pyrkimys tuhota merirosvot on itse asiassa äärimmäisen ymmärrettävä: merirosvot olivat murhaajia, ryöstäjiä, raiskaajia sekä yhteiskunnan vihollisia (Mustan Helmen kirous näytti nämä KAIKKI yhdellä kerralla kun Barbossan merirosvot hyökkäsivät Port Royaleen). Siksipä jotkut hänen toimistaan saavat oikeutuksenkin tuota kautta: miksi hänen tulisi sääliä merirosvoja tai antaa heille armoa? Ministeri Frollokin oli aidosti vakuuttunut, että mustalaiset eivät olleet pelkästään pakanallisia ja Jumalaa halveksivia, vaan myös todellisia sivistyneen ja järjestäytyneen yhteiskunnan vihollisia; tästä näkökulmasta hänen toimensa olivat ymmärrettäviä ja kenties jopa oikeutettuja.

Tärkeä asia on huomata, että usein roistot tavoittelevat valtaa eivät välttämättä vallan itsensä takia, vaan sen takia mitä sillä voi tehdä ja saavuttaa. Tämä ei poikkea sankarienkaan toimista ja motiiveista - mm. Aragorn Arathornin poika tavoittelee Gondorin kruunua voidakseen tuoda oikeuden ja turvan Lännen Miesten valtakuntien alueelle ja rauhan Keski-Maahan. Tämä "muukin päämäärä kuin valta itsessään" -periaate antaa sankarille ja roistolle jotain yhteistä, mutta samalla erottaa heitä entisestään: vaikka heidän päämääränsä olisivat täsmälleen samat, niin heidän käytöksensä ja tapansa ovat erilaiset ja siksipä usein asettuvat täysin vastakkain. Ja valta on addiktoivaa: sillä on tapana usein saada itselleen prioriteettiasema ja syrjäyttää muut tavoitteet kokonaan.

Valta ei ole kaikki kaikessa

Läheskään kaikki roistot eivät välttämättä suoraan pyri lisäämään valtaansa tai heillä on tästä vallantavoittelusta selvästi erillään olevia pyrkimyksiä. Kieroutuneesti tämä on usein rakkaus (tai himo). Frollo tavoittelee Esmeraldaa ja käyttää valtaansa tämän saavuttaakseen keinolla millä hyvänsä; Jafar samaten tavoittelee prinsessa Jasminen kättä sulttaanin valtaistuimen lisäksi.

Tämä "muutakin pyrkimystä kuin valta" on tärkeä osa moniulotteisessa roistossa (ja hahmossa). Se liittyy osittain "Tie Helvettiin..." -periaatteeseenkin, mutta on siinä mielessä erillään, että nämä muut tavoitteet eivät välttämättä ole "hyviä tarkoituksia" kuten alkuperäinen sananlasku ne ymmärtäisi. Moniulotteisen roiston kannalta tämä on hyvinkin tärkeää, sillä se antaa roiston persoonaan syvyyttä. Se ei lievennä hänen pahuuttaan, mutta koskettaa jotain osaa meistä, joka sanoo: "tuo voisin olla minä, jos en varo tekojani". Tehokkain fiktiivinen roisto on sellainen, joka opettaa meitä (ja sankaria). Voisi jopa sanoa, että myös tosielämän roistot tavallaan palvelevat tätä tarkoitusperää: meidän tulisi oppia heidän teoistaan ja ymmärtää välttää niitä, ei apinoida ja matkia heitä yhä uudestaan ja uudestaan.

"On muutakin kuin valta" palvelee myös toista tarkoitusperää: se osoittaa, että roistossa on vielä muutakin kuin sokea vallanhimo. Hän on vielä jossain määrin inhimillinen (Darth Vader lienee hyvä esimerkki: Obi-Wan Kenobi ja Yoda pitivät häntä täysin turmeltuneena, mutta Luke Skywalker näki isässään vielä jotain hyvää ja se hyvä oli lähimmäisenrakkaus).

Luciferin synti

Puhdas vallanhimo, kaiken muun kuluttava ja syrjäyttävä päämäärä on kauhistuttava asia. Se tekee kenestä tahansa vähemmän inhimillisen muiden näkökulmasta. Kun ei ole enää mitään muuta syytä, muuta tavoitetta kuin valta itse, kun kaikki muu on jäänyt jo pois, kaikki inhimillinen on unohtunut vain tuon kylmän, sammumattoman himon edessä, mitä on enää jäljellä siitä henkilöstä, joka joskus rakasti, nauroi, uskoi, suri ja uneksi? Vain tyhjä ulkokuori.

Tämä on Mustan Ruhtinaan Sauronin kaamea opetus meille: Tolkienin mukaan kerran niin taitava, niin viisas, niin mahtava ja niin älykäs ylienkeli oli täysin vallanhimonsa, kaamean hubriksensa vanki ja turmelema. Tolkien itse piti Sauronia lähimpänä vastineena täydelliselle pahuudelleen omassa maailmassaan: Sauronin oppi-isä Melkor pyrki TUHOAMAAN kaiken (tai ainakin sen jumalaisen järjestyksen, jonka varaan tuo kosmos oli rakentunut) koska ei sietänyt ajatusta, että hän itse, luomisvoimista mahtavin, ei ollut kaiken  primus motor ja kaikki ei kulkenut hänen tahtonsa mukaan. Mutta Melkor halusi omalla perverssillä tavallaan luoda ja sitä kautta toteuttaa alkuperäistä tehtäväänsä, vaikka ei voinutkaan hulluudessaan hyväksyä sitä, että hän oli aina ja tulisi aina olemaan yhden ainoan tosi Luojan välikappale ja kanava; Sauron oli hylännyt kaiken tuollaisen vallanhimon takia. Hän halusi vain ja ainoastaan valtaa, vaikka olikin aloittanut olemassaolonsa järjestyksen luojana (Tolkienin mukaan Sauronin halu luoda järjestystä oli hänen suurin hyveensä sekä syy Sauronin lankeamukseen). Sauron ON yhden aatteen mies, hyvin yksiulotteinen hahmo, koska hänessä ei enää juuri muuta ole jäljellä kuin tuo loputon, mielisairas halu täydelliseen valtaan ja kontrolliin. Hänen etäisyytensä tarinamme sankareihin koko kirjan ajan pelkästään alleviivaa tätä: Sauron on täysin inhimillisen kanssakäymisen ulottumattomissa. Hän voi valheillaan, suostutteluillaan ja vakuutteluillaan kenties huijata ajattelemaan toisin, mutta pohjimmiltaan hän on tyhjä: tuossa kylmässä tyhjyydessä palaa kaiken kuluttavana vallanhimo, joka sokaisee hänet jopa sille ajatukselle, että joku EI haluaisi valtaa samassa määrin.

Sauronin lievempi muoto on häpäisty ja turmeltunut velho Saruman Valkoinen. Entti Puuparta toteaa Kahdessa tornissa, että Sarumanin mieli oli  kuin kone, metallinen ja täynnä rattaita. Velhon kunnioitus  (tai oikeammin sen puute) elävää luontoa ja muita elollisia kohtaan kuvastaa hänen lankeemustaan kohti Sauronin vallanhimon olemattomuutta. Mutta hänessä on vielä muutakin: mahdollisuus parannukseen ja anteeksiantoon houkuttaa häntä. Mutta se synti, joka karkotti Saatanan Jumalan silmistä aikojen alussa, ylpeys, estää häntä. Ja ylpeys on vallanhimon pohja ja lähde.

Lordi Voldemort muistuttaa hyvin paljon Sauronia: hän on vapaaehtoisesti pala palalta myynyt inhimillisyytensä (oman sielunsa) valtaa tavoitellessaan. Hänen puhdassyntyisten velhojen puolustuksensakin on ontto väite: Voldemort ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään, onpa jopa täysin valmis tappamaan puhdassyntyisiä velhoja, jos nämä sattuvat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Voldemort myös itse paljastaa moraalin ja etiikan halveksuntansa Viisasten kivessä: "ei ole hyvää ja pahaa, on vain valta." Se miksi ymmärrämme Voldemortia enemmän kuin Sauronia johtuu jo siitä, että tiedämme, minkälainen Voldemortin lapsuus on, tiedämme mikä hänet ajoi tekemisiinsä ja näemme hänen ajatuksiinsakin (Harryn kautta). Ja hänellä on vielä tuo viimeinen "puolustus", puhdassyntyisten velhojen ylivallan saarnaaminen. Mitään sellaista "ikkunaa" emme saa Sauronin osalta. Voldemort myös suorastaan raivostuu, kun Harry vielä viimeisessä taistelussakin tarjoaa hänelle parannuksen mahdollisuutta. Hän, lordi Voldemort, kaikkien aikojen mahtavin velho, alistuisi vähempiensä tuomittavaksi? Luopuisi vallastaan? Ei ikinä!

Omalaatuista kyllä Disney'n Haades Herkuleksesta on myös vallanhimoonsa täysin keskittyvä roisto. Emme tätä vain kenties huomaa, koska toisin kuin etäinen Sauron tai halveksunnan täyttämä Voldemort, Haades on sanoissaan nopea ja huvittava, yleensä varsin hyvätuulinen ja jopa kaverimainen. Mutta hänen ainoa päämääränsä on kosmoksen yliherruus. Hän ei välitä sivuseuraamuksista, hän ei välitä mahdollisesta aiheuttamastaan tuskasta, hävityksestä ja kuolemasta. On kuitenkin jossain määrin epävarmaa, miten paljon Haades on ns. tyhjä - jo pelkästään hänen kykynsä suhtautua asioihin huumorilla (sekä tietty järkevyys ja hillitty itsehallinta) asettaa hänet erilleen muista vallan täysin turmelemista. Hän muistuttaa (käsittääkseni tarkoituksella) perinteistä pirun kuvaa kansanperinteessä (Saatana itse on oiva esimerkki vallan täysin sokaisemasta ja nielemästä yksilöstä, joskin usein nykyajan fiktio on vienyt häntä kauemmas tästä mallista).

Palpatine on myös hyvä esimerkki henkilöstä, jonka koko elämä on pelkkää vallantavoittelua. Oi, kyllä hän tunsi vihaa jediritarien veljeskuntaa kohtaan ja niin edespäin, mutta tuo kaikki on toissijaista vallantavoittelun kannalta (itse asiassa nykyisen sith-veljeskunnan perustajan, Darth Banen, tärkein opetus onkin: Power is its own purpose; valta on oma tavoitteensa). Tuon saman vallanhimon takia hän on valmis uhraamaan opetuslapsensa, tuhoamaan Tasavallan perustat, repimään galaksin halki sodassa ja tapattamaan lukemattomia viattomia.  Mutta toisin kuin Sauron, hän on saavutettavissa: me näemme hänet, me tiedämme mitä hän on (vaikkemme tiedäkään miksi) ja me kuulemme hänet. Sir Ian MacDiarmid teki mestarillisen suorituksen pimeän puolen mestarina ja hänen karismaattisuutensa osittain selittää, miksi Palpatinea on helpompi lähestyä roiston tasolla kuin Sauronia. Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että oli hän sitten hymyilevä, mukava vanha mies tai sihisevä ja ulvova, vääristynyt pimeän voiman täyttämä velho, hän on sisimmältään tyhjä: vain valta pitää häntä liikkeessä ja antaa hänelle tarkoituksen.

Puolustuksen puheenvuoro

Tähän loppuun on hyvä todeta, että vallan- ja kunnianhimo ei ole itsessään paha asia. Se on usein juuri se asia, joka saa meidät tavoittelemaan parempaa elämää, pyrkimään kohti horisonttia; tuo sisäinen "draivi" on usein juuri se asia, joka saa meidät ylittämään itsemme.

Aragorn on kunnianhimoinen mies: hän halusi kuninkaaksi. Mutta hän oli myös hyvä mies ja hänen aikansa kuninkaana toi uuden loiston, rauhan ja yltäkylläisyyden ajan Keski-Maahan. Julius Caesar ja hänen ottopoikansa Octavianus, myöhemmin ensimmäinen keisari Augustus, olivat kunnian- ja vallanhimoisia miehiä, usein myös armottomia: mutta he ensisijaisesti pyrkivät parantamaan Rooman ja Rooman kansan tilaa sekä tavallisten kansalaisten (ja jopa niiden, jotka eivät olleet täysiä kansalaisia) oloja. Mutta on huomattava, että jos tekee vallasta itsestään itselleen tavoitteen ja asettaa sen ylimmälle tasolle kaikkiin muihin tavoitteisiin verrattuna, niin lopulta päätyy tekemään sopimuksen paholaisen kanssa - valta vie kaiken muun tärkeän mennessään ja jäljelle jää vain vallanhimo.