<!-- @page { margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } -->

Jatkaakseni roistolistan aloittamaa trendiä, teen nyt samanlaisen listan Disneyn sankareista. Kuten edellinenkin lista, tämä on hyvin subjektiivinen kokonaisuus, vaikka pyrinkin antamaan selityksiä jokaiselle valinnalle.

20) Mikki Hiiri

Koko Disney-korporaation imagohahmo ja ikonisin Disney-hahmo koskaan, Mikki Hiiri ei juurikaan minulta suosiota tai kiinnostusta saa; ainut syy miksi hän edes on tällä listalla on Mikin dekkaripokkari -sarjan särmikkäämpi versio pallokorvasta sekä se fakta, että hän on niin tunnettu ja kuuluisa, itsensä Walt Disneyn alkujaan näyttelemä hahmo. Mikki on kieltämättä tarmokas, energinen ja optimistinen henkilö, mutta juuri hänen yltiöpositiivisuutensa minua hermostuttaakin. Tuntuu, että mikä tahansa saisi tämän  jyrsijän hihittelemään ääneen. On kuitenkin se sanottava, että Mikki on kuitenkin aidosti hyvä sydämeltään ja mukavakin; hän ei vain esitä sellaista. Hänen tarmonsa on usein juuri se asia, mikä ajaa häntä ja hänen ystäviään voittoon tai ainakin onnelliseen loppuun kun muut olisivat jo luovuttaneet. Ja usein se on juuri Mikki, joka lopulta asian selvittää (ja vain äärimmäisen harvoin hän on itse minkään sotkun aiheuttaja; siinä mielessä hän on hyvinkin klassinen sankari). Mutta minun listallani ei Mikki Hiiri korkeammalle pääse ja tuskin koskaan tulee pääsemäänkään.

19) Herkules (Herkules)

On tietyllä tavalla ironista, että sankarielokuvan päähahmo, joka koko elokuvan ajan pyrki sankariksi, on näinkin matalalla listallani. Syy on yksinkertaisesti ja suoraan sanottuna se, että Herkules ei ole hahmona tai luonteena kiinnostava: hän on kyllä klassisen kasvutarinan päähenkilö, mutta hän jää silti paljon muiden hahmojen varjoon elokuvassa; Megara ja Phil ovat häntä kiinnostavampia ja elokuvan roisto Haades on selvästi monipuolisempi ja luonteeltaan voimakkaampi kuin puolijumalavihamiehensä. On sinänsä kiinnostavaa, että muinaiset kreikkalaiset olisivat pitäneet Herkuleksen (heille Heracles) uran alkuvaihetta hänen surmatessaan hirviöitä ja estäessään luonnonkatastrofeja paljon enemmän sankarillisena kuin sydämensä seuraamista ja rakkauden tunnustamista; kreikkalaiset sankarit eivät jälkimmäisessä yleensä loistaneet. Herkules kilpailee myös legendaarisen Hercules: The Legendary Journeys -sarjan Herkuleksen kanssa ja häviää pahasti (Kevin Sorbon esittämä Herkules, vaikka edelleen kaukana myyttien Herakleesta, on henkilönä paljon kiinnostavampi ja vahvempi kuin Disneyn Herkules).

18) Purri (Hiidenpata)

Purri, Hiidenpadan karvaturri (hah! olipa hieno riimivitsi) on minusta täysin sietämätön hahmo. Pelkurimainen, muka-söpö ja feikki-hellyyttävä ärsyttävällä äänellä ja puhetyylillä varustettuna Purri on minusta ansainnut paljon enemmän vihaa kuin Jar Jar Binks ikinä. Mutta Purri on myös samalla se hahmo, joka minusta eniten ansaitsee sankarin viitan kyseisessä elokuvassa. Siinä missä Taran tai Elenna voisi olla ilmeisempi vaihtoehto, se on Purri, joka tekee äärimmäisen uhrauksen ja uhraa henkensä muiden vuoksi. Hän ei usko tai oleta, että hänen uhriaan muistettaisiin tai että siitä välitettäisiin; hän ei tavoittele kunniaa eikä mainetta: hän tekee tämän uhrauksen siksi, että muut pelastuisivat ilkeän kuningas Hornansarven epäkuolleiden armeijalta. Vain harvoin on Disney-hahmo tehnyt näin tietoisesti ja näin selkeästi itse, ilman sähläystä tai sattumia ennen sitä, päätöksen, josta ei heru mainetta, vaan ainoastaan haudan hiljaisuus. Vaikka kolme noitaa myöhemmin nostavatkin Purrin kuolleista, niin hänen uhrauksensa pysyy jollain tavalla erillisenä mielessäni edelleen kaikista muista vastaavista uhrauksista, mitä Disney-elokuvissa on tehty. Purri tiesi, ettei tulisi takaisin; mutta hän uhrautui silti. Siksi hän on sankari. Ei sankari, jonka kaltaista kuvittelisimme, vaan sankari, jonka kaltaista tarvitaan.

17) Will Turner (Pirates of the Caribbean)

Alun perin Will Turner, tuo merirosvosaagan kirkassilmäisin ja -otsaisin hahmo, piti jäädä kokonaan pois tältä listalta. Mutta kuin ihmeen kaupalla hän pääsi sittenkin sankarilistalle siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikista elokuvan "hyvistä" hahmoista Willillä on epäitsekkäin motiivi ja hän sentään pyrkii toimimaan oikein. Ykkösosassa Will Turner on varsin suora sankarihahmo (vastineena Jack Sparrow'n epäsuoralle sankarihahmolle), mutta kakkos- ja kolmososat hämmentävät vesiä ja tekevät kaikista manipuloivia paskiaisia (Barbossasta vähiten, joka surettaa minua suuresti). Mutta kaiken tämän hämmennyksen keskellä Will ei janoa kostoa kuten Elizabeth ja Davy Jones; ei rikkauksia ja kuolemattomuutta, kuten Barbossa ja Jack; ei tyranniaa, kuten Beckett; hän haluaa vapauttaa isänsä, Bill Turnerin, Davy Jonesin orjuudesta. Se voi olla hämmentävä ajatus, mutta tämä on elokuvasarjan tehtävistä raskain, koska samalla Willin tulee kohdata Davy Jones suoraan (ja kuten lopulta myös kävi, ottaa vastaan sielujen lautturin epäkiitollinen tehtävä). Vaikka Will on varsin neutraali persoonaltaan (tai kenties liian idealistinen), niin hän silti on sankarina kaikista puhtain koko elokuvasarjassa.

16) Megara (Herkules)

Megara on Disneyn voimakkaimpia naishahmoja Esmeraldan (joka myös löytyy tältä listalta; olen heikkona vahvoihin naisiin, sue me) kanssa. Megara on kenties Esmeraldaakin vahvempi ja selvästi modernimpi (johtuen elokuvan pop-kulttuuriviitteistä ja modernista tyylistä) myös. Megara on ironinen, itsevarma, älykäs ja kokenut nainen, joka uskaltaa puhua jopa jumalalle suoraa puhetta (vaikka saamme käsityksen, ettei Megara toisaalta ole juurikaan nähnyt Haadesta itselleen vihaisena ja oppii ehkä liian myöhään, miten paha manalan herra todellisuudessa on). Kiinnostavasti Herkuleksen ja Megaran rakkaustarinoissa on paljon yhtenäisyyttä: kumpikin tekee legendaarisen paholaisen sopimuksen kanssa pelastaakseen rakastamansa henkilön vain tajutakseen, että tämä oli tapahtunut melkeinpä tyhjän takia. Ja kumpikin pelastaa toisensa: Megara pelastaa Herkuleksen kaatuvan pilarin alta ja Herkules taas noutaa Megaran kuolleiden valtakunnasta. Megara on vahvempi henkilönä kuin Herkules, huolimatta Herkuleksen fyysisestä voimasta ja tämän takia tämä itsevarma neitokainen ohittaa tarinan oletetusti ilmiselvän sankarin omalla listallani.

15) Aku Ankka

Aku Ankka on hieman hämmentävä valinta sankariksi: hän on äksy, laiska, huonotapainen ja aika usein jopa häijy. Mutta Ankan Aku kuitenkin pitää huolta kolmesta lapsesta, jotka eivät ole hänen ja kestää saitaa enoaan vaikka tämä kohtelee häntä usein huonosti; ja useammin kuin kerran Aku on pelastanut ankanpojat Tupun, Hupun ja Lupun ja jopa enonsa (Eli Roope-sedän, jos Ankkain suvun sukupuu on teille tuntematon) kuoleman suusta ja auttanut pyytteettömästi muita ympärillään. Aku jaksaa tehdä kiittämättömiä, raskaita ja suorastaan ahdistavia töitä (kitisten tosin) huonolla palkalla, koska haluaa pitää katon poikien pään päällä. On kiinnostavaa että kun Aku menettää työnsä, niin hän ei ajattele yleensä ensiksi itseään: ensiksi hän miettii, että miten hän pitää pojat ruoan ja juoman äärellä. Aku voi olla äkkipikainen riitapukari, joka sählää kaiken ja on huonon onnen valittu, mutta hän on samalla myös arjen sankari (ja jokin hänen pessimismissään ja epäonnessaan suorastaan vaatii empatiaa osakseen). Ja ihan vain tiedoksi, Aku voittaisi Mikin tappelussa, onhan Akulla niin paljon aggressioita purettavana, ettei se kikattava jyrsijä ehtisi edes hihittää ennen kuin Aku olisi jo kurkussa kiinni.

14) Sally (Painajainen ennen joulua)

Tämän Halloween-hehkuisen tarinan sankari ei suinkaan ole Jack Skellington (joka on kuitenkin kyllä tarinan primus motor, perimmäinen liikuttaja), vaan hiljainen ja ujo, hullun tohtorin kokoon kursima kaunotar Sally, joka yksin Halloweenin asukkaista ymmärtää joulun kaappaamisen typeryyden ja vääryyden. Vaikka halloweenilaisista vain Oogie-Boogie (sekä ne kolme ärsyttävää mörkökäskyläistä, joista näin eräässä larpissa ikimuistoisen ja jopa Saatanan sydäntä hellyttävän tulkinnan) on aidosti ilkeä, niin suurimmalla osalla on varsin vinksahtanut käsitys maailmasta. Sally hyväksyy Halloweenin omat sisäiset säännöt, mutta ei sitä, miten niitä yritetään soveltaa muuhun maailmaan - eikä missään nimessä sitä, että joku kaapataan vasten tahtoaan ja pidetään vankina (tässä varmaan Sallyn oma kokemusmaailma antaa hänelle tukea). Sally jää kuitenkin hieman passiiviseksi ja jopa luonteettomaksi hahmoksi, tästä syystä hän ei ole erityisen korkealle noussut suosiossani.

13) Esmeralda (Notre Damen kellonsoittaja)

Huolimatta vahvasta luonteestaan ja aktiivisuudestaan, Esmeralda on hämmentävän passiivinen roolinsa puolesta: hän on damsel-in-distress, neito pulassa, vaikka kuinka sitä yrittäisi seksikkäillä tanssinumeroilla peitellä. Mutta minulle Esmeraldan rohkeus ja sankarillisuus ei tule esille siinä, miten hän kukistaa Frollon kyvyttömiä kaartilaisia; se tulee siinä, miten hän uskaltaa uhmata tuomari Frolloa julkisesti ja myös kieltäytyy kuoleman uhallakin alistumasta julman tyrannin valtaan. Esmeraldan luonne on varsin monipuolinen (itse asiassa se on mielestäni monipuolisin kaikista Disneyn naishahmoista) ja tämän osoittaa myös Esmeraldan sydäntä koskettava laulu "Auta, Oi Luoja" Notre Damen katedraalissa. Kuitenkin Esmeraldan roolin pohjimmainen passiivisuus estää häntä kohoamasta tätä korkeammalle listoilla, vaikka hän onkin Megaran ohella Disney-naisista se, joka saa minulta eniten suosiota.

12) James Norrington (Pirates of the Caribbean)

Useita voi yllättää miten korkealle James Norrington pääsee sankarilistallani, vaikka hahmo kääntyikin pimeälle puolelle trilogian kakkososassa ja kuoli varsin nopeasti (ja merkityksettömästi) kolmannessa osassa. Asiaa helpottaa tietysti se, että Norringtonin näyttelijä Jack Davenport on aidosti karismaattinen ja hyvä näyttelijä ja hänen syvä äänensä lisäsi paljon Norringtonin hahmoon. Norrington on kuin lordi Beckettin hyvä puoli: hän pyrkii luomaan järjestystä, ei juurikaan välitä merirosvoista ja on varsin pidättäytynyt ilmaisuissaan. Mutta Norrington on myös aito, joskin traaginen sankari: hän aidosti rakastaa Elizabeth Swannia, mutta lopulta myös tajuaa, ettei voi saada tätä eikä turhaan ala asiasta haastamaan riitaa. Hän pyrkii pääsemään eroon merirosvoista tehdäkseen maailmasta hieman paremman ja hieman turvallisemmpan paikan. Ja vaikka sitä ei välttämättä ensi silmäyksellä näy, niin tämä kalskeakin britti antaa paljon anteeksi ja ymmärtää alaisiaan sekä muita (hän ei esimerkiksi alkanut suoraan sättimään ja halventamaan Will Turneria, vaikka tämä hyvä ettei uinut kommodorin liiveihin vihassaan Elizabethin kidnappauksesta). Kakkososa näyttää meille, miten Norrington on langennut suuresta kunniastaan; ja kolmannessa osassa hän on saanut takaisin maallisen menestyksensä, mutta ei kenties sitä kunniaansa (jonka hän valitettavasti elokuvan päähahmojen silmissä saa takaisin vasta kuolemalla pelastaakseen muut). Norringtonin hallitsevin elementti on velvollisuudentunto ja tässä mielessä hän on loistava sankari, joskin traaginen myös.

11) Belle (Kaunotar ja Hirviö)

Jos tämän klassisen sadun sankaria pitää etsiä, se ei suinkaan ole yrmeä Hirviö, vaan lempeä, viisas ja kärsivällinen Kaunotar, Belle. Belle pelastaa lumotun prinssin jäämästä ikuisiksi ajoiksi hirviöksi (ja opettaa tuon karvaturrin myös tavoille, jotain, johon lumottu palvelusväki ei koskaan pystynyt), hän pelastaa isänsä ja hän myös pelastaa loppupeleissä koko palvelusväen, jota olisi muuten odottanut ikuisuus huonekaluina. Bellen passiivisuus (ja yleisestikin ottaen naishahmojen passiivisuus) voi hämätä tässä vaiheessa (ja etenkin se, että Hirviöhän se Gaston-muskelimiehen voitti, ei hento ja kaunis Belle), mutta pienellä ajatustyöllä totuus paljastuu.

10) keijukummit (Prinsessa Ruusunen)

Nämä kolme tanttaa ovat Prinsessa Ruususen todelliset sankarit: he pelastavat prinssi Uljaan ja he varmistavat, että hän voittaa noitien kuningattaren Pahattaren. Ja elokuvassa, missä vain tarinan roistolla (ja kenties kuninkailla) on mitään selkeästi erottuvaa luonteenlaatua, tämä mahtitrio loistaa selkeästi erottuvilla luonteillaan ja tarmokkuudellaan. He ovat neuvokkaita ja valmiita työhön kuin työhön, oli kyseessä sitten lapsen kasvattaminen, lohikäärmeen tappaminen tai kakun tekeminen (vaikka väristä ei sopua tunnu tulevan). Jos katsoo asiaa tietystä kulmasta, Prinsessa Ruusunen on itse asiassa näiden kolmen rouvan tarina, ei suinkaan prinsessa Auroran.

9) Simba (Leijonakuningas)

Jatkan outoa tapaani luokitella menestyksekkäitä ja suuria Disney-sankareita hieman alakanttiin. Myönnän, pidän Simbasta; ja myönnän, Leijonakuningas on loisto elokuva. Mutta Simba kärsii siitä, että hänen paha setänsä Scar ja eritoten isänsä Mufasa ovat persoonina voimakkaampia kuin tarinan nimellinen sankari (tosin Scar paljastaa oman luonteensa heikkouden alituisella valituksellaan ja toisten syyttämisellä). Simban pisteitä pudottaa entisestään hänen hieman haparoiva otteensa Leijonakuningas II:ssa, tosin jos edeltäjänä on Mufasan kaltainen karismaattinen yksilö, se ei juurikaan ihmetystä aiheuta. Mutta kaikesta huolimatta Simba on selvä sankari ja oppii virheistään (ja käy aika kaamean elämän koulutuksen aiheesta ylimielisyys ja menetys).

8) Basil Hiiri (Basil Hiiri, mestarietsivä)

Harvoin käy niin, että tarinan roisto ja sankari ovat niinkin tasaväkisiä persoonansa särmikkyydessä ja sähäkkyydessä kuin Basil Hiiri ja rikospohatta Ratigan. Basil, huolimatta selkeästä neroudestaan, on hieman... omalaatuinen yksilö (kuten tohtori Dawsonin ja neiti Leikinheimon ensikosketus tähän kuuluisaan salapoliisiin osoittaa) ja hän on myös hieman äkkipikainen ja ylimielinenkin kaveri (tosin vähemmissä määrin kuin kuuluisa ihmisesikuvansa Sherlock Holmes). Basil on Robin Hoodin kaltainen eläinversio kuuluisasta ihmislegendasta, joskin ei jostain syystä yhtä paljon miellytä minua.

7) Mufasa (Leijonakuningas)

Olen asettanut tämän isäkuninkaan poikansa edelle listassa sen vuoksi, että Mufasa osoittautuu kypsemmäksi hallitsijaksi ja henkilöksi kuin poikansa lähes kaikin tavoin; ykköselokuvassa tämä on ymmärrettävää, mutta kysymyksiä herää silloin, kun Simba vielä Leijonakuningas II:n aikaan tuntuu elävän isänsä varjossa. Mufasan lempeä viisaus, hyvä ja oikeudenmukainen hallinto sekä erittäin isällinen ote poikaansa osoittavat hänet hyväsydämiseksi yksilöksi ja myöhemmin hänen valmiutensa uhrautua poikansa vuoksi on koko elokuvan koskettavimpia kohtauksia. Ei siis ihmekään, että Scarin tappio on tähtiin kirjoitettu, onhan hänellä vastassaan isän ja pojan yhteinen sankaritiimi!

6) Pocahontas (Pocahontas)

Intiaaniprinsessa Pocahontasin tarina perustuu todellisiin tapahtumiin (ja hämmentävästi jatko-osa Pocahontas II myös jatkaa aidon Pocahontasin tarinaa samalla tasolla kuin edeltäjänsä). Tämä nuori nainen pelastaa tarinan salskean uroon (John Smithin) eikä toisinpäin, kuten usein on tapana. Pocahontas toimii myös moraalin äänenä niin isälleen kuin muulle heimolleen sekä Smithille ja tämän englantilaistovereille - on jopa valmis asettumaan suoraan isänsä tahtoa ja kansansa normeja vastaan tuntiessaan nämä epäreiluiksi. Tämä jos mikä vaatii rohkeutta. Miinusta kuitenkin tälle rohkealle luonnonystävälle tulee siitä, että hänen elokuvansa ei keskity erityisesti häneen: hän on kyllä päähahmo, mutta uhkaa usein jäädä muiden hahmojen varjoon.

5) Robin Hood (Robin Hood)

Tuo Sherwoodin metsän sympaattinen kettu on ensimmäinen Disney-sankari, jonka muistan. Älykäs, nopea ja hyväsydäminen, Robin Hood on kuin Aladdinin kaukainen, iältään vanhempi sukulainen eläinvaltakunnassa. Robin Hoodin neuvokkuus ja henkilökohtainen rohkeus saa hyvän vastakohtansa prinssi Juhanan pelkuruudessa ja hänen sotilaidensa väkivoimaan. Robin, huolimatta keveästä luonteestaan ja huumoristaan, osaa myös olla vakavakin: hän ei tee pilaa rakkaudestaan Marian-neitoon eikä hän myöskään vähättele Tuckin hengenvaaraa armottoman prinssin kynsissä. Hieman kylmempää logiikkaa käyttäen Hoodilla on kuitenkin yksi paha moka listallaan: hänen tekonsa vain yllyttävät Nottinghamin sheriffiä sekä Juhanaa entistä julmempaan diktatuuriin.

4) kapteeni Phoebus (Notre Damen kellonsoittaja)

Tämä salskea, huumorintajuinen ja avomielinen sotasankari ja Frollon kaartin kapteeni eroaa suuresti vastineestaan Victor Hugon alkuperäiskirjassa (jossa hän on itsekeskeinen paskiainen, suoraan sanottuna). Phoebus on kuin Frollon parempi puolisko: järkevä, oikeudenmukainen ja kunnioitettava auktoriteettihahmo (toisin kuin Frollon julma, pelätty ja suorastaan oikeudesta piittaamaton tyrannihahmo). Phoebus noudattaa tiukkaa kunniakoodia ja ei voi hyväksyä Frollon vallan väärinkäyttöä pitkään ja mieluummin hylkää oman uransa ja jopa oman henkensä kuin suostuu Frollon käsikassaraksi. Se on myös Phoebus, joka lopulta yllyttää pariisilaiset avoimeen kapinaan vihattua tuomaria vastaan ja johtaa hyökkäystä sotilasjohtajan kokemuksella.

3) Mulan (Mulan)

Mulan ja kapteeni Phoebus ovat varsin tasaveroisia listallani Disney-sankareista. Mutta Mulan voittaa sen vuoksi, että hänen tekonsa ovat elokuvassa paljon epäitsekkäämmällä pohjalla. Mulan lähtee sotaan isänsä sijasta ei siksi, että haluaisi todistaa jotain, vaan siksi, että hänen isänsä ei tarvitsisi lähteä. Mulanin teko on epäitsekäs ja samalla myös kertoo hieman siitä, miten hän suhtautuu itseensä: hän ei ole tyttärenä onnistunut tuomaan kunniaa perheelleen, mutta ehkä miehenä hän voisi näin tehdä tai ainakin helpottaa isänsä taakkaa. Mulan ei ole varsinaisesti särmikäs luonteeltaan, mutta hän on vahva, uskottava ja valmis uhrauksiin sekä koetuksiin, jotka voisivat helposti murtaa kenet tahansa. Mulan on oman tarinansa kiistämätön sankari ja mikä tärkeintä, hänen tarinansa todellakin ON hänen tarinansa (toisin kuin Pocahontasin, joka keskittyy yhtä paljon muihin henkilöihin kuin intiaaniprinsessaan).

2) Aladdin (Aladdin)

Aladdin on klassinen hyväsydäminen veijarihahmo: täynnä nokkeluutta, nopeutta, notkeutta ja hyvää sydäntä. Hänellä ei ole tarinansa alussa paljoa, mutta hän on valmis antamaan siitä itseään heikommille (toisin kuin ylpeä prinssi, joka olisi mieluummin polkenut kaksi orpolasta maahan ja mutaan). Aladdin ei ole mikään supersankari eikä kuolematon jumalolento, vaan ihminen vikoineen ja heikkouksineen: juuri se tekeekin hänestä niin hyvän sankarin, sillä hänellä on vain oma älynsä millä pärjätä velho Jafarille sekä myöhemmin monille uhille (mm. kuolleiden herttualle ja muille pahoille henkivoimille). Mutta tärkeintä lienee minun mittapuullani se, että Aladdinilla on huumorintajua ja särmikkyyttä luonteessaan, joka tekee hänestä henkilönä kiinnostavan ja monipuolisen, ei pelkästään sankarihurmuria. Mutta huolimatta suurista voitoistaan ja huvittavuudestaan, Aladdin häviää eräälle vanhemmalle ja kärttyisämmälle henkilölle...

1) Roope Ankka

Listani ykköseksi nousee yllättävä hahmo: maailman rikkain ankka, MacAnkkain suvun mahtimies ja Ankkalinnan patriarkka Roope Ankka. Miksi juuri Roope? Hän on myönnettäköön rahanahne, saita, äksy, äkkipikainen ja usein jopa ilkeäkin. Mutta hän on toisaalta tarmokas, suojeleva, lähimmäisrakas, energinen, älykäs ja rohkea. Roope on tehnyt urallaan monia virheitä, mutta samalla hän on oppinut niistä ja hyväksynyt sen, ettei ole aina oikeassa. Ja toisin kuin kilpailijansa Kulta-Into Pii hän ei aseta rikkauksia ja mammonaa rakkaidensa edelle. Roopen energisyys ja tarmokkuus on sitä luokkaa, että jopa ketterä Aladdin jäisi kakkoseksi, niin nopea ja päättäväinen tämä ikivanha ukko on. Ja toisin kuin useilla muilla sankarihahmoilla tällä listalla, Roopella on pitkän elämän ja monien kokemusten syventämä maailmankatsomus, joka on kuitenkin pohjimmiltaan rehti ja muut huomioon ottava. Roope ei päästä ketään helpolla, mukaan lukien itseään: voisi jopa sanoa, että muut hän kyllä palkitsee hyvästä työstä ja yritteliäisyydestä, mutta itseltään hän vaatii aina vain enemmän ja lisää. Roope on ikuinen seikkailija, rahamaailman Indiana Jones. Hän ei luovuta, hän ei lopeta eikä hän hylkää ystäviään ja liittolaisiaan.

 

Tämänkertainen päivitys eroaa jonkin verran aikaisemmista. Nyt esittelen omat henkilökohtaiset suosikkini Disneyn roistoista. Tämä ei pohjaudu mihinkään objektiiviseen tarkasteluun, vaan puhtaasti subjektiivisiin mielipiteisiini. Yritän näitä kuitenkin jonkin verran perustella, älkää sitä pelätkö. Kannattaa huomioida, että nämä kuvaukset sisältävät todennäköisesti jos jonkinmoisia juonipaljastuksia asiaan vihkiytymättömille.

20) Zira (Leijonakuningas 2: Jylhäkallion ylpeys)

Zira, vallananastaja Scarin uskottu sekä kapinallismielisten leijonien johtajatar, on katkeruuden täyttämä tyranni, joka pyrkii lähes uskonnollisella fanaattisuudella noudattamaan suuren idolinsa Scarin esimerkkiä sekä kukistamaan Simban, Jylhämaan todellisen kuninkaan. Zira on kuin naispuolinen versio Scarista, mutta jää auttamatta esikuvansa varjoon. Huolimatta kohahduttavasta musiikkikappaleestaan elokuvan aikana ja katkeraan loppuun asti jatkuvasta vihastaan Zira on kuitenkin vain Scarin kalpea muisto, jonka koko valta ja kaikki suunnitelmat perustuvat Scarin toimintaan. Hän on kuitenkin tarpeeksi räväkkä persoona päästäkseni listalleni, vaikka joskus lapsuudessa en juurikaan hänestä juuri piitannut; kenties aika on lisännyt perspektiiviä tällaiseen yksilöön.

19) Milla Magia

Roope Ankan vastustajista varmaan sähäköin ja aistillisin pääsee aika matalalle listallani pelkästään sen takia, että useat Aku Ankan taskukirja -tarinat hänestä saavat Millan näyttämään käytännössä täysin kyvyttömältä tai suorastaan kykenemättömältä oppimaan virheistään. Parhaimmat versiot tästä synkästä, lumoavasta ja vaarallisesta noidasta löytyvät ankkamestari Carl Barksin, oppipoikansa Don Rosan sekä tarunhohtoisen Ankronikka-sarjan maailmoista, joissa Milla myös osoittaa kykyä oppia ja aiheuttaa todellista vaaraa. Valitettavasti nämä tarinat ovat yhä useammin jääneet sähläävämmän version varjoon. Myöskin jotkin Millan juonet ovat suoraan sanottuna puolivillaisia parhaimmillaankin: hän haluaa Roopen ensilantin, onnenlantin, sulattaakseen sen Vesuvius-vuoren liekeissä ja tehdäkseen siitä itselleen mahtavan taikakalun. Taika kuitenkin vaatii sitä, että kolikko kuuluu maailman rikkaimmalle yksilölle ja useammin kuin kerran on neiti Magia ollut turmella Roopen koko omaisuuden tavoitellessaan kolikkoaan (jolloin koko ruljanssi olisi ollut yhtä tyhjän kanssa).

18) kapteeni Koukku (Peter Pan)

Kukapa ei muistaisi mainiota kapteeni Janne Koukkua? Tuo krokotiilin ahdistelema käsipuoli merirosvopäällikkö on huvittava karikatyyri brittiherrasmiehestä sekä rosvosta. Koukku varmaan jollain tasolla pitää loukkaavana sitä, että hänen verivihollisensa on pikku poika, joka osaa lentää - mutta toisaalta hän varmaan pitää myös loukkaavana miehistönsä yleistä kyvyttömyyttäkin. Koukku ei kuitenkaan roistona (ainakaan Disneyn versio) erityisen korkealle listalla pääse. Vaikka hänessä on kyllä uhkaa ja taitoakin (ja hän on miekkailutaidossa parempi kuin Peter Pan, kunhan se poika vain pysyy jalat maan pinnalla), niin hänen armoton pelkuruutensa, ikuinen valituksensa ja yleinen tehottomuutensa jättää hänet kauas listan kärjestä. On myönnettävä, että nähtyäni Foxin Peter Pan and the Pirates -sarjan ja Hook-elokuvan Koukun, Disneyn Koukku jäi auttamatta varjoon.

17) Jafar (Aladdin)

Useille voi tulla järkytyksenä, miten alas olen arvostellut ikisuosikki Jafarin. Minun on tunnustettava: en ole ikinä jostain syystä pitänyt Jafarista. Elokuvan sankari Aladdin sekä ratkiriemukas Lampun Henki veivät selvän voiton luihusta hovijuonittelijasta, huolimatta hänen täysin psykopaattisesta naurustaan, ylimielisestä käytöksestään sekä taidokkaasta toiminnastaan. Jafar kuitenkin pääsee listalle jo sen takia, että hän on täydellinen vastustaja Aladdinille: luonteensa ovat vastakkaisia, jopa värimaailmat ovat vastakkaisia ja kumpikin on oudolla tavalla samalla lailla älykäs, tai ainakin joustava. Loppupeleissä kuitenkin Jafarin vallanhimo sokaisi hänet (kuten niin useille roistoille käy tarinoissa) ja se johti hänen turmioonsa loppupeleissä. Mutta hänestä on tullut Disneyn ikoninen roistohahmo, saavutus joka ansaitsee kunnioitusta.

Hauska fakta: Jafarin suomenkielinen ääninäyttelijä on esiintynyt eräässä toisessakin roolissa Disney-suomennoksissa: Nalle Puhin Tikruna.

16) Oogie-Boogie (Nightmare Before Christmas)

Halloweenin maailman ilkein ja kurjin olento, Oogie-Boogie eli Mörkö on kurpitsakuningas Jackin murheenkryyni. Tämä huiputtava, valehteleva, uhkapelejä harrastava, julma, ilkeä ja kerta kaikkisen inhottava (ja murhanhimoinen) syntisäkki menee paljon pidemmälle kuin Jack olisi ikinä halunnut hänen menevän - tai olisi ikinä sallinutkaan: Oogie-Boogie haluaa tappaa itsensä Joulupukin ja tekee sen mahdollisimman kierolla tavalla, ottamalla hänet mukaan sairaaseen uhkapeliinsä, jossa panoksena on Pukin henki - ja tietysti Mörkö huijaa. Oogie-Boogie ei välttämättä kokonaisuudessaan vakuuta, vaikka kieltämättä limainen lurjus onkin, mutta hänen tyylinsä ja outo huumorintajunsa on jättänyt minuun lähtemättömän vaikutuksen.

15) professori Ratigan (Basil Hiiri mestarietsivä)

Tämä epätoivoisesti hiireksi itseään kutsuva viemärirotta on Sherlock Holmes -karikatyyri Basil Hiiren verivihollinen, "rikosten Napoleon". Ratiganilla on pitkä rikosrekisteri takanaan ja herrasmiesmäisen tarkka tyylitaju sekä puheenparsi... aina siihen pisteeseen asti, että hänen huvittuneisuutensa lakkaa, jolloin sisäinen eläin paljastuu. Ratiganin pirullisen riemukas laulu oli varmaan eräs lapsuuteni kohokohdista ja hänen muutoksensa juonittelevasta vallananastajasta verenhimoiseksi, väkivaltaiseksi ja lähes mielettömäksi katutappelijaksi järkytti minua aina suuresti, eittämättä elokuvan synkimpää antia. Legendaarinen näyttelijä Vincent Price näytteli tätä hiirivaltakunnan rikollisneroa ja huhujen mukaan nautti suorituksestaan suunnattomasti, enkä ihmettele ollenkaan: Ratigan on niin intellektuelli johtoportaan synkkä nero kuin fyysisesti uhkaava, vahva ja lähitaistelussa pärjäävä peto.

14) prinssi Juhana (Robin Hood)

Minun on tunnustettava, ettei tämä pelkurimainen ja valittava leijonanraakile olisi ikinä välttämättä edes päässyt listalleni, ellei hän olisi ollut varmaan ensimmäinen Disney-roisto, josta minulla on selkeä muistikuva. Rahanahne, keimaileva ja pelkurimainen kruununanastaja Juhana on jättänyt lähtemättömän vaikutelman ja hänestäkin löytyy outoa pelottavuutta: Juhanan ilme ja olemus sir Hissin yrittäessä lohduttaa häntä sademyrskyn aikana on oikeasti jollain tasolla karmiva ja hänen käytöksensä Hissin mainittua munkki Tuckin osoittaa, ettei tämä harjaton leijona ole vaaraton tai pelkkä irvailun kohde, hän on aidosti julma ja ilkeä. Juhana pääsee suhteellisen vähällä rikoksistaan (hän kuitenkin yritti tapatuttaa Robin Hoodin ja munkki Tuckin ja vangitutti ainakin puolet Nottinghamia), mutta tavallaan vankipukuun pukeutuminen on sopiva kohtalo tälle riikinkukolle.

Hauska fakta: Peter Ustinov, tunnettu englantilainen (nyt jo edesmennyt) näyttelijä näytteli niin Juhanaa kuin tämän veljeä, kuningas Richardia, Robin Hoodin englanninkielisessä versiossa.

13) Chernabog (aka Paholainen) (Fantasia: Night On The Bold Mountain)

Aivan suoraan sanottuna tämä hirviö karmi minua yli kaiken lapsena. Vanhempani olivat joskus nauhoittaneet Fantasian, mutta olivat sitten myöhemmin nauhoittaneet päälle Röllejä, Muumeja ja ties mitä. Mutta. Niinpä niin, juuri tämä osuus elokuvasta oli jäänyt nauhoittamatta. Aavemainen musiikki, synkkä tunnelma, kuolleiden sielut sekä tuo kauhea helvetinlieskojen herra oli painajaisten aihe minulle. Ei Chernabog varsinaisesti tehnyt mitään, mitä nyt "leikitteli" tuomituilla sieluilla ja piruilla, mutta hän oli aivan tarpeeksi kauhea jo sellaisenaan. Hän on ansainnut paikkansa listalla.

12) Hector Barbossa (Pirates of the Caribbean)

Mustan Helmen merirosvolaivan kapteeni sekä yksi niistä onnettomista, joka varasti atsteekkien kirottua kultaa muuttuen epäkuolleeksi, on varsin lähellä legendaarista merirosvohahmoa Pitkää-John Silveria tämän useissa eri elokuvamuodoissa. Barbossa on älykäs (ja osoittaa sen varsin piruilevalla tavalla Elizabeth Swannille Mustan Helmen kirouksen alkupuolella), vaarallinen, taitava ja kokenut sekä täysin valmis käyttämään lain sanaa lain henkeä vastaan. Ja ennen kaikkea hän on epätoivoinen pääsemään eroon epäelämän kirouksesta. Hänen ahdinkoaan fyysisten ilojen puutteesta on kenen tahansa varsin helppo ymmärtää. Barbossan olemus ja persoonan voima sekä hänen outo huumorintajunsa oli tehokas vastine Jack Sparrowille (Will Turnerissa eikä Elizabethissa ollut riittävää karismaa tuon merirosvon persoonan vastineeksi). Ainut syy, miksei Barbossa ole listallani korkeammalla on se, että hän niin sanotusti vaihtoi puolia; hän pysyi merirosvona, mutta hän alkoi muiden henkilöiden kanssa (pienen kuolemanmatkansa jälkeen) taistella uutta pahaa, Itä-Intian kauppakomppaniaa, vastaan. Barbossalle omistettu kappale, Barbossa Is Hungry, on myös yksi elokuvan soundtrackin uljaimmista kappaleista.

11) Scar (Leijonakuningas)

Scarin sijoittaminen näinkin keskelle listaa voi kummastuttaa useita, olihan hän Disneyn menestyksekkäimmän elokuvan roisto ja olihan hänellä yksi parhaimmista musiikkikohtauksista, mitä roisto voi toivoa. Mutta Scar on pohjimmiltaan varsin heikko olento: hän ei pääse eroon veljensä varjosta, tekipä mitä tahansa. Scar on kieltämättä älykäs ja juonikas, mutta kun hän viimein saa vallan, jota on jo pitkään toivonut, hän ei osaa käyttää sitä kunnolla ja sortuu takaisin vanhaan kitinäänsä (mikäköhän Disneyllä ja sen leijonaroistoilla on kitinän kanssa?). Scar on kuitenkin vaikuttava vastustaja Simballe ja loppuun asti ovela, mutta kompastuu lopulta omaan juonitteluunsa: jos puhuu pahaa jostakusta tulisi tarkistaa, ettei tuo joku (tai nuo jotkut) ole kuulemassa. Scar tuntuu itse asiassa erään itämaisemman kissapedon henkiseltä perilliseltä; näyttävästi Scarilta kuitenkin puuttui tuon tiikerisetänsä itsehillintä ja -kuri saavuttaakseen suosioni.

10) Hornansarvi (Hiidenpata)

Kuningas Hornansarvi perustuu löyhästi Alexander Lloydin Prydainin Kronikoiden kuningas Sarvipäähän (joka esiintyi vain sarjan ensimmäisessä kirjassa) sekä suureen pahuuden valtiaaseen, Annuvinin maan kuninkaaseen Arawniin. Hornansarvi on pelottava, siitä ei pääse mihinkään: etäisesti Kuolemaa muistuttava, sarvipäinen, demoninen epäkuollut velho(ko?) janoaa Hiidenpadan pahaa mahtia herättääkseen kuolleiden armeijan. Hornansarvi on julma ja armoton ja täysin valmis uhraamaan jopa omat palvelijansa päämääränsä vuoksi (ja silloinkin, kun ei ole heitä uhraamassa, kohtelee heitä kaltoin). Tämän pelottavan pimeyden valtiaan sekä vainajien sotaväen takia Hiidenpata oli yksi pelottavimmista Disney-elokuvista ja tämä taas johti siihen, että siitä tuli suunnaton floppi (todellista pahuutta: turmelee jopa omien tekijöidensä menestyksen!). Hornansarvi saattaisi olla korkeampana listalla, jos hänen luonteestaan saisi enemmän irti - nyt se on vain paha pahan vuoksi.

9) Shere Khan (Viidakkokirja)

Tämä ihmisiä vihaava tiikeri on kuin Scarin esivanhempi: sivistyneesti puhuva, brittikorostusta käyttävä kissapeto. Mutta Shere Khan on jo huipulla, kun hänen tarinansa alkaa: kaikki pelkäävät tätä julmaa tiikeriä. Hänen ei tarvitse juonitella eikä madella eikä teeskennellä. Shere Khanin itsevarmuus on uskomatonta luokkaa ja se tehoaa, sillä jopa Kaa-käärmeen yritykset lumota murhanhimoinen tiikeri epäonnistuvat ja valtava boa pelkää itsekin tiikeriä. Ja kuten kaikki kunnon kissat, Khan haluaa leikkiä ruoallaan ennen armoniskua...

8) Davy Jones (Pirates of the Caribbean)

Lentävän Hollantilaisen oletettavasti kuolematon kapteeni on merien kauhu merirosvoelokuvasaagassa, jonka nimi aiheuttaa taikauskoista pelkoa ja jonka kanssa sopimuksen tehnyt palvelee vuosikymmenet tuolla kauhujen laivalla. Jones on traaginen Disney-roisto: hän ei aina ollut kauhea hirvitys, vaan petos ja pettymys teki hänestä katkeran, julman ja ilkeän hirviön. Jones onkin kohonnut suosiossa elokuvasarjan myötä ja hänen tragediansa - menetetty ja petetty rakkaus - antaa tälle hirviölle jotain inhimillisyyttä, vaikkakin sitten vain menneisyyden kaikuna.

7) Kulta-Into Pii

Roope Ankan paha kuvastus, Kulta-Into Pii on ilkeä, ahne, armoton ja täysin vailla moraalia; hän on täysin valmis tappamaan, huijaamaan ja sabotoimaan saadakseen lisää rahaa ja omaisuutta ja suhtautuu Roopeen ei ystävällisenä vihollisena (kuten joskus erään toisen ankkamiljardöörin, Kroisos Pennosen, on sanottu sanoneen) vaan täytenä vihamiehenä, joka tulee poistaa keinolla millä hyvänsä. Piin tragedia lienee siinä, ettei hän koskaan tajua, että Roope voittaa hänet usein juuri siksi, ettei hän alennu samalle tasolle ja että Roope on valmis auttamaan ja tulemaan autetuksi. Pii on yksin, kun taas Roopella on perheensä. Tehokkaampaa peilikuvaa Roope Ankalle on vaikea kuvitella (ja kaiken muun hyvän lisäksi Ankronikka-sarja jopa lisäsi tälle maailman toisiksi rikkaimmalle ankalle voimakkaan skotlantilaisen korostuksen, joten hänellä saattaa olla samanlaiset lähtökohdat kuin vihamiehellään Roopella).

6) lordi Cutler Beckett (Pirates of the Caribbean)

Hector Barbossan jäätyä taakse lordi Cutler Beckett, Itä-Intian kauppakomppanian johtaja sekä Ison-Britannian kuninkaan edustaja, nousi Pirates of the Caribbean -sarjan roistotähdeksi. Tämä jäätävä, kylmä, laskelmoiva, aina rauhallinen ja hillitty englantilaisaristokraatti ei uhraa ajatustakaan yksilön vapaudelle, kunnialle, oikeudelle tai aiheuttamalleen hävitykselle - häntä kiinnostaa vain valta, omaisuus sekä suosio kuninkaan hovissa. Beckett on kaikista merirosvosaagan hahmoista hillityin ja passiivisin käytökseltään, mutta silti hänessä on sitä jotain karmivaa kylmyyttä, joka saa Davy Jonesin uhkaavuuden, krakenin kauheuden ja Barbossan oveluuden vaimentumaan. Ja vain harva kuolevainen hahmo voi kehuskella samanlaisella lähtölaukauksella tästä maailmasta seuraavaan kuin lippulaivansa mukana kuoleva Beckett. Beckett ei ole täysin tunteeton ja intohimoton hahmo - sen lisäksi, että raha ja valta ovat hänelle tärkeitä, niin hän tuntuu välittävän todella paljon järjestyksestä, vaikka sitten armottomasta. Ja tähän järjestykseen eivät merirosvot eikä etenkään Jack Sparrow kuulu. Minusta on varsin huvittavaa myös, että sopimukset Beckettin kanssa ovat aivan yhtä paljon sopimuksia paholaisen kanssa kuin Davy Jonesin pestitarjoukset - ehkäpä enemmänkin, koska ne aiheuttavat suuren osan trilogian toisen osan kommelluksista.

5) Ursula (Pieni Merenneito)

Ursula, merikuningas Tritonin karkottama lonkerotäti ja ehta merinoita, on Haades-jumalan ohella yksi Disneyn limaisemmista roistoista, joka on täysin valmis tekemään ties mitä sopimuksia ja diilejä (ja niin alamaailman kuningas kuin merien noita-akka on varustettu huumorintajulla). Ursula ei vaikuta missään vaiheessa harmittomalta, mutta hänen todellinen vaarallisuutensa piilee pinnan alla: hänen päämääränsä on syrjäyttää Triton ja hallita valtameriä puolijumalaisena tyrannina. Ursula on valmis mihin tahansa estääkseen tämän suunnitelman epäonnistumisen, myöskin lumoamaan ihmiseksi muuttuneen Arielin rakkaan prinssi Erikin. Ursula ei ole aivan yhtä ikoninen pahan hahmo kuin alla mainittava roistotar, mutta hän on varmasti yhtä tunnettu ja yhtä paljon lasten vihaama, pelkäämä ja rakastama vihulainen. Ja hänen muutoksensa jättiläiseksi sekä kuolemansa järkyttivät minua varsin pahasti lapsena elokuvateattereissa; muistan edelleen sen naurun...

4) Pahatar (Prinsessa Ruusunen)

Jos Jafar on Disneyn ikoniroisto, niin Pahatar on sitä juonittelevaa suurvisiiriä enemmänkin. Tämä demoninen "keijukummi" on elegantti, jollain karmaisevalla tavalla kauniskin, kohtelias, rauhallinen (aina tiettyyn pisteeseen asti) sekä täysin pahansuopa. Hän on valmis tappamaan viattoman pikkulapsen kostona siitä, ettei saanut kutsuja ristiäisiin; ja hän on valmis pitämään nuorta miestä sata vuotta vankeudessa vain, jotta saisi naureskella kostonhimossaan. Pahattaren virhe oli kuitenkin luottaa sokeasti aivottomiin kätyriörkkeihinsä näiden etsiessä kadonnutta prinsessa Auroraa; tämän jälkeen ei Pahatar tätä virhettä tehnyt, tosin hänen turmionsa siemenet oli jo kylvetty. Ja muutos lohikäärmeeksi on edelleen Disneyn vaikuttavin; Jafarin jättiläiskobra jää pahasti jälkeen. Pahatar on niin ikoninen pahuuden symboli, että hän on myös Kingdom Hearts -pelisarjassa roistojen johtotähti. Hän on todellakin ansainnut pahan valtiattaren arvonimensä.

3) Mustakaapu

Musta-Pekka voi olla Mikki Hiiren yleisin ja kenties kuuluisinkin vihollinen, mutta Mustakaapu on taatusti vaarallisin, tappavin ja salaperäisin. Vaikka Mustakaavun ensiesiintymisessä hänen kasvonsa paljastettiinkin, niin myöhemmin tämän asian merkitys on kutistunut koko ajan ja joissain tarinoissa Mustakaapu on jo lähes elävä varjo, ei niinkään mies mustan kaavun alla. Tämä rikollinen nero on jonkin sortin rikosmaailman Leonardo da Vinci: teknologia, kemia, alkemia, salatieteet, liikemaailma, historia ja politiikka eivät tunnu tuottavan hänelle mitään vaikeuksia ja hän on suorastaan kuuluisa useista eri robottiprojekteistaan. Ja vaikka hänellä on joissain tarinoissa pakonomainen tarve olla edes jossain määrin rehellinen ja tarjota pelastuksen mahdollisuutta, niin hän on silti täysin valmis tappamaan viattomia saavuttaakseen päämääränsä - maailmanherruus (tai pelkästään Mikki Hiiren tuhoaminen täydellisesti). Tämä synkkä hyypiö on eittämättä Mikki Hiiri -roistoista suosikkini sekä yksi Disneyn sarjakuvamaailman vaarallisimpia roistoja.

2) Haades (Herkules)

Tämä sähäkkä, viisasteleva, vitsejä viljelevä ja herkästi tulistuva manalan jumala on yksi lempihahmoistani Disneyssä (ja olen jopa pelannut häntä larpissa). Säästöliekkinsä juhannusrovioksi roihauttava jumalolento on aidosti hauska ja tietyllä tavalla häntä ymmärtää: muut jumalat saavat elää Olympus-vuoren loistossa ja yltäkylläisyydessä ja hänen työpaikkansa on manalan synkkyys. Katkeruus ylijumala Zeusta ja muita jumalia kohtaan on ymmärrettävää, etenkin jos tilanne on jatkunut maailman syntymästä lähtien. Haades on myös, kuten useat muutkin roistot tällä listalla, aidosti vaarallinen huolimatta vaikutelmasta: hän kykenee kauheisiin julmuuksiin ja neuvotteleminen hänen kanssaan on kirjaimellisesti sopimuksen tekemistä paholaisen kanssa. Haades on myös yksi niistä harvoista roistoista tälläkin listalla, joka ei voinut aidosti millään ennustaa häviötään: viimeistään Herkuleksen paluu jumaluuteen oli täysin ennalta näkemätön tempaisu, johon ei olisi voinut varautua. Ja Haadeksella on kaiken muun hauskan lisäksi yksi erikoisominaisuus, joka tekee hänestä entistäkin hankalamman: hän ei voi kuolla, hän on jumala. Joten pikkupirut Piina ja Paniikki saattavat vielä kärsiä päätöstään olla auttamatta eittämättä usein väkivaltaiseksikin heittäytyvää isäntäänsä. Tämä jumalista synkin ja huumorintajuisin häviää kuitenkin eräälle toiselle roistolle suosiossani...

1) tuomari Claude Frollo (Notre Damen kellonsoittaja)

Ykkösenä listallani on Notre Damen kellonsoittajan julma, kylmä, ylimielinen ja vaikutusvaltainen lainvartija Claude Frollo. Frollo kaikessa uskonkiihkossaan, tuhovimmassaan, ilkeilyssään, kuivassa huumorissaan ja hallitsemattomissa haluissaan on pelottavan realistinen roisto Disneyn listoilla.  Hänen toimensa ovat epäinhimillisiä ja julmia koko elokuvan ajan, mutta tavallaan me ymmärrämme motiivit niiden takana: Frollo todella uskoo suojelevansa Ranskaa sekä kristittyä yhteiskuntaa taistelemalla väkivalloin mustalaisia ja poikkeavia vastaan; ja hänen kauhea ristiriitansa oman himonsa ja uskonnollisten vakaumustensa kanssa on liiankin tuttu maailman uutisista. Frollon realistisuus ja synkän uljaat ääninäyttelijät - edesmennyt Tony Jay alkuperäiskielellä ja suomeksi Ossi Ahlapuro - ovat tehneet hänestä roiston, jota en voi unohtaa kun ajattelen Disneyn roistoja eikä häntä voi ohittaa. Ja pelottavinta Frollossa on, että joku hänen kaltaisensa voi hyvinkin kävellä vastaan kadulla.

Keskustelin jokin aika sitten lempiaiheestani (Taru Sormusten Herrasta) muutaman henkilön kanssa, jotka eivät jaa suurta rakkauttani Tolkienin maailmaa kohtaan ja yritin selittää heille Sauronin, kirjan Mustan Ruhtinaan ja pääantagonistin, luonnetta. Tulin samalla itsekin miettineeksi uudelleen Sauronia sekä hänen kauttaan myös muita fiktiivisiä (sekä joitain todellisia) henkilöitä, jotka käsitämme pahoiksi. Useita heitä yhdistää vallanhimo (jonka ruumiillistuma Sauron suorastaan on). Tästä sain aiheen tähän kirjoitukseen: vallanhimo ja sen turmeleva vaikutus.

Lifetime of power and control (elinikä täynnä valtaa ja hallintaa)

Disney'n Notre Damen kellonsoittajassa antagonistin asemaan asetetaan tuomari Claude Frollo (josta kirjoitin edellisessä artikkelissa). Alkuperäisessä, englanninkielisessä versiossa ilveilijä Clopin laulaa tämän kappaleen otsikon Frollosta hänen kohdattuaan arkkidiakonin syytökset ja Notre Damen katedraalin tuijottavat patsaat. Tämä kuvailee hyvin Frolloa - koko elokuvan ajan hän käyttää ja hyödyntää valtaa ja on myös sen sokaisema, käyttäen valtarakenteiden ja perinteiden salakavalaa verkkoa sekä lakeja moraalin, etiikan ja myötätunnon korvikkeena. Tämä kuvailee erittäin hyvin useita muitakin antagonisteja (roistoja) fiktion historiassa, puhumattakaan omasta historiastamme: Hitler, Stalin, Mussolini ja heidän kaltaisensa käyttivät hyväkseen olemassaolevia rakenteita, lakeja sekä tapoja ja usein veivät ne äärimmilleen toimissaan vallan tavoittelussaan sekä sen varmistamisessa.

On kiinnostavaa, miten useat fiktiiviset roistot ovat aina olleet, tavalla tai toisella valta-asemassa: Frollo on selvästi ylhäissyntyinen, samaten Pirates of the Caribbean'n Cutler Beckett (josta on tullut jopa lordi ennen ensiesiintymistään elokuvatrilogiassa); Tähtien Sodan Palpatine (aliakseltaan Darth Sidious, sithien musta lordi) on myös urapoliitikko ja siten tottunut maallisen vallan käyttäjä; Sauron sekä hänen edeltäjänsä Melkor ovat jo syntyjään ylempänä kuin me, ovathan he enkeleihin ja puolijumaliin rinnastettavasta suvusta (maiar Sauronille, valar Melkorille) lähtöisin. Jopa Harry Potterin lordi Voldemort on tottunut vallankäyttäjä jo lapsuudessaan (hänen piilevät maagiset kykynsä antoivat tehokkaan peloteaseen muita orpokodin lapsia vastaan).

Toinen merkittävä asia on, että vain harvoin nämä roistot ovat täysin staattisia valta-asemassaan - he joutuvat ponnistelemaan sen saavuttamiseksi kokonaisuudessaan: Sauron joutui rakentamaan Mordorin valtakuntansa sekä pahan imperiuminsa useiden vuosisatojen kuluessa; Palpatine kohosi Tasavallan senaattorista ylikansleriksi ja myöhemmin elinikäiseksi diktaattoriksi, keisariksi; Beckettin valta-asema vakiintui vasta Davy Jonesin sydäntä käyttämällä; ja Frollokin kohosi arvoasteikossa elokuvan aikana tuomarista ministeriksi. Usein tarinan aikana nämä roistot pyrkivät myös edelleen parantamaan asemaansa (Aladdinin suurvisiiri Jafarin pyrkimys tulla sulttaaniksi; Sauronin pyrkimys vallata Keski-Maa asevoimin ja saada Sormusten Sormus takaisin; sekä lordi Voldemortin pyrkimys saada velhomaailma ikeensä alle).

Lukijana, katselijana ja seuraajana tämä kiehtoo meitä, koska se antaa hahmoa ja luonnetta roistoille: he voivat olla julmia, häikäilemättömiä ja sadistisia, mutta samalla he myös työskentelevät saavutustensa eteen, juonittelevat ja taistelevat. Tarinan sankarikin tekee näin: hän joutuu kamppailemaan, kärsimään ja työskentelemään päämääriensä eteen. Mutta roisto on kuin sankarin varjo, vääristynyt peilikuva: siinä missä sankaria rajoittavat moraalisäännöt ja -normit, roisto on valmis hylkäämään ne; siinä missä sankari toimii jalojen päämäärien mukaan, niin roisto usein hylkää jo varhain urallaan kaiken jalouden keskittyen täysin itsekkäisiin tavoitteisiin.

Mutta roistoille henkilöinä tämä on vain loogista toimintaa, business as usual. Ja kenties surullisimmissa tapauksissa heillä ei enää muuta ole jäljellä kuin tuo vallantavoittelu. Terry Pratchettin Kiekkomaailman Kuolema EI ole roisto (hän on jopa usein tarinan sankari), mutta hän antaa meille joskus ymmärrettävän näkökulman roistoihin:

Kuolema: WITHOUT DUTY, WHAT AM I?

Mitä on Kuolema ilman hänen velvollisuuttaan lopettaa elämä ja päästää sielut maallisista tomumajoistaan? Kenties vallanhimon sokaisema roisto joutuu kysymään tuota itseltään yön synkkinä hetkinä: ilman valtaa, mitä minä muka olisin?

Tie Helvettiin

"Tie Helvettiin on päällystetty hyvillä tarkoituksilla", sanotaan. Ja usein kaikkein muistettavimmat roistot noudattavat tätä periaatetta. On kenties omalaatuista tajuta, että jopa usein demonisoitu Hitler halusi Saksalle parasta, mutta päätyi lopulta aiheuttamaan ennennäkemättömän raa'an ja tuhoisan sodan, joka käytännössä pyyhki Saksan maailman kartalta; vuoden 1918 sisällissodassa Suomessa punakaarti pyrki varmistamaan työläisten tulevaisuuden ja valkoiset taas halusivat estää bolshevikkien ja kommunistien Suomen valtauksen; esimerkkejä on loputtomasti.

Roistot, joilla on looginen, selvä ja ymmärrettävä, usein ylistystäkin ansaitseva motiivi, ovat hyvin puoleensavetäviä. He ovat inhimillisiä, ymmärryksemme saavutettavissa. Ja riippuen omista mielipiteistään, tuo päämäärä voi joskus jopa oikeuttaa jotkin hirmuteot, joita tehdään sen saavuttamiseksi. Lordi Beckettin pyrkimys tuhota merirosvot on itse asiassa äärimmäisen ymmärrettävä: merirosvot olivat murhaajia, ryöstäjiä, raiskaajia sekä yhteiskunnan vihollisia (Mustan Helmen kirous näytti nämä KAIKKI yhdellä kerralla kun Barbossan merirosvot hyökkäsivät Port Royaleen). Siksipä jotkut hänen toimistaan saavat oikeutuksenkin tuota kautta: miksi hänen tulisi sääliä merirosvoja tai antaa heille armoa? Ministeri Frollokin oli aidosti vakuuttunut, että mustalaiset eivät olleet pelkästään pakanallisia ja Jumalaa halveksivia, vaan myös todellisia sivistyneen ja järjestäytyneen yhteiskunnan vihollisia; tästä näkökulmasta hänen toimensa olivat ymmärrettäviä ja kenties jopa oikeutettuja.

Tärkeä asia on huomata, että usein roistot tavoittelevat valtaa eivät välttämättä vallan itsensä takia, vaan sen takia mitä sillä voi tehdä ja saavuttaa. Tämä ei poikkea sankarienkaan toimista ja motiiveista - mm. Aragorn Arathornin poika tavoittelee Gondorin kruunua voidakseen tuoda oikeuden ja turvan Lännen Miesten valtakuntien alueelle ja rauhan Keski-Maahan. Tämä "muukin päämäärä kuin valta itsessään" -periaate antaa sankarille ja roistolle jotain yhteistä, mutta samalla erottaa heitä entisestään: vaikka heidän päämääränsä olisivat täsmälleen samat, niin heidän käytöksensä ja tapansa ovat erilaiset ja siksipä usein asettuvat täysin vastakkain. Ja valta on addiktoivaa: sillä on tapana usein saada itselleen prioriteettiasema ja syrjäyttää muut tavoitteet kokonaan.

Valta ei ole kaikki kaikessa

Läheskään kaikki roistot eivät välttämättä suoraan pyri lisäämään valtaansa tai heillä on tästä vallantavoittelusta selvästi erillään olevia pyrkimyksiä. Kieroutuneesti tämä on usein rakkaus (tai himo). Frollo tavoittelee Esmeraldaa ja käyttää valtaansa tämän saavuttaakseen keinolla millä hyvänsä; Jafar samaten tavoittelee prinsessa Jasminen kättä sulttaanin valtaistuimen lisäksi.

Tämä "muutakin pyrkimystä kuin valta" on tärkeä osa moniulotteisessa roistossa (ja hahmossa). Se liittyy osittain "Tie Helvettiin..." -periaatteeseenkin, mutta on siinä mielessä erillään, että nämä muut tavoitteet eivät välttämättä ole "hyviä tarkoituksia" kuten alkuperäinen sananlasku ne ymmärtäisi. Moniulotteisen roiston kannalta tämä on hyvinkin tärkeää, sillä se antaa roiston persoonaan syvyyttä. Se ei lievennä hänen pahuuttaan, mutta koskettaa jotain osaa meistä, joka sanoo: "tuo voisin olla minä, jos en varo tekojani". Tehokkain fiktiivinen roisto on sellainen, joka opettaa meitä (ja sankaria). Voisi jopa sanoa, että myös tosielämän roistot tavallaan palvelevat tätä tarkoitusperää: meidän tulisi oppia heidän teoistaan ja ymmärtää välttää niitä, ei apinoida ja matkia heitä yhä uudestaan ja uudestaan.

"On muutakin kuin valta" palvelee myös toista tarkoitusperää: se osoittaa, että roistossa on vielä muutakin kuin sokea vallanhimo. Hän on vielä jossain määrin inhimillinen (Darth Vader lienee hyvä esimerkki: Obi-Wan Kenobi ja Yoda pitivät häntä täysin turmeltuneena, mutta Luke Skywalker näki isässään vielä jotain hyvää ja se hyvä oli lähimmäisenrakkaus).

Luciferin synti

Puhdas vallanhimo, kaiken muun kuluttava ja syrjäyttävä päämäärä on kauhistuttava asia. Se tekee kenestä tahansa vähemmän inhimillisen muiden näkökulmasta. Kun ei ole enää mitään muuta syytä, muuta tavoitetta kuin valta itse, kun kaikki muu on jäänyt jo pois, kaikki inhimillinen on unohtunut vain tuon kylmän, sammumattoman himon edessä, mitä on enää jäljellä siitä henkilöstä, joka joskus rakasti, nauroi, uskoi, suri ja uneksi? Vain tyhjä ulkokuori.

Tämä on Mustan Ruhtinaan Sauronin kaamea opetus meille: Tolkienin mukaan kerran niin taitava, niin viisas, niin mahtava ja niin älykäs ylienkeli oli täysin vallanhimonsa, kaamean hubriksensa vanki ja turmelema. Tolkien itse piti Sauronia lähimpänä vastineena täydelliselle pahuudelleen omassa maailmassaan: Sauronin oppi-isä Melkor pyrki TUHOAMAAN kaiken (tai ainakin sen jumalaisen järjestyksen, jonka varaan tuo kosmos oli rakentunut) koska ei sietänyt ajatusta, että hän itse, luomisvoimista mahtavin, ei ollut kaiken  primus motor ja kaikki ei kulkenut hänen tahtonsa mukaan. Mutta Melkor halusi omalla perverssillä tavallaan luoda ja sitä kautta toteuttaa alkuperäistä tehtäväänsä, vaikka ei voinutkaan hulluudessaan hyväksyä sitä, että hän oli aina ja tulisi aina olemaan yhden ainoan tosi Luojan välikappale ja kanava; Sauron oli hylännyt kaiken tuollaisen vallanhimon takia. Hän halusi vain ja ainoastaan valtaa, vaikka olikin aloittanut olemassaolonsa järjestyksen luojana (Tolkienin mukaan Sauronin halu luoda järjestystä oli hänen suurin hyveensä sekä syy Sauronin lankeamukseen). Sauron ON yhden aatteen mies, hyvin yksiulotteinen hahmo, koska hänessä ei enää juuri muuta ole jäljellä kuin tuo loputon, mielisairas halu täydelliseen valtaan ja kontrolliin. Hänen etäisyytensä tarinamme sankareihin koko kirjan ajan pelkästään alleviivaa tätä: Sauron on täysin inhimillisen kanssakäymisen ulottumattomissa. Hän voi valheillaan, suostutteluillaan ja vakuutteluillaan kenties huijata ajattelemaan toisin, mutta pohjimmiltaan hän on tyhjä: tuossa kylmässä tyhjyydessä palaa kaiken kuluttavana vallanhimo, joka sokaisee hänet jopa sille ajatukselle, että joku EI haluaisi valtaa samassa määrin.

Sauronin lievempi muoto on häpäisty ja turmeltunut velho Saruman Valkoinen. Entti Puuparta toteaa Kahdessa tornissa, että Sarumanin mieli oli  kuin kone, metallinen ja täynnä rattaita. Velhon kunnioitus  (tai oikeammin sen puute) elävää luontoa ja muita elollisia kohtaan kuvastaa hänen lankeemustaan kohti Sauronin vallanhimon olemattomuutta. Mutta hänessä on vielä muutakin: mahdollisuus parannukseen ja anteeksiantoon houkuttaa häntä. Mutta se synti, joka karkotti Saatanan Jumalan silmistä aikojen alussa, ylpeys, estää häntä. Ja ylpeys on vallanhimon pohja ja lähde.

Lordi Voldemort muistuttaa hyvin paljon Sauronia: hän on vapaaehtoisesti pala palalta myynyt inhimillisyytensä (oman sielunsa) valtaa tavoitellessaan. Hänen puhdassyntyisten velhojen puolustuksensakin on ontto väite: Voldemort ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään, onpa jopa täysin valmis tappamaan puhdassyntyisiä velhoja, jos nämä sattuvat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Voldemort myös itse paljastaa moraalin ja etiikan halveksuntansa Viisasten kivessä: "ei ole hyvää ja pahaa, on vain valta." Se miksi ymmärrämme Voldemortia enemmän kuin Sauronia johtuu jo siitä, että tiedämme, minkälainen Voldemortin lapsuus on, tiedämme mikä hänet ajoi tekemisiinsä ja näemme hänen ajatuksiinsakin (Harryn kautta). Ja hänellä on vielä tuo viimeinen "puolustus", puhdassyntyisten velhojen ylivallan saarnaaminen. Mitään sellaista "ikkunaa" emme saa Sauronin osalta. Voldemort myös suorastaan raivostuu, kun Harry vielä viimeisessä taistelussakin tarjoaa hänelle parannuksen mahdollisuutta. Hän, lordi Voldemort, kaikkien aikojen mahtavin velho, alistuisi vähempiensä tuomittavaksi? Luopuisi vallastaan? Ei ikinä!

Omalaatuista kyllä Disney'n Haades Herkuleksesta on myös vallanhimoonsa täysin keskittyvä roisto. Emme tätä vain kenties huomaa, koska toisin kuin etäinen Sauron tai halveksunnan täyttämä Voldemort, Haades on sanoissaan nopea ja huvittava, yleensä varsin hyvätuulinen ja jopa kaverimainen. Mutta hänen ainoa päämääränsä on kosmoksen yliherruus. Hän ei välitä sivuseuraamuksista, hän ei välitä mahdollisesta aiheuttamastaan tuskasta, hävityksestä ja kuolemasta. On kuitenkin jossain määrin epävarmaa, miten paljon Haades on ns. tyhjä - jo pelkästään hänen kykynsä suhtautua asioihin huumorilla (sekä tietty järkevyys ja hillitty itsehallinta) asettaa hänet erilleen muista vallan täysin turmelemista. Hän muistuttaa (käsittääkseni tarkoituksella) perinteistä pirun kuvaa kansanperinteessä (Saatana itse on oiva esimerkki vallan täysin sokaisemasta ja nielemästä yksilöstä, joskin usein nykyajan fiktio on vienyt häntä kauemmas tästä mallista).

Palpatine on myös hyvä esimerkki henkilöstä, jonka koko elämä on pelkkää vallantavoittelua. Oi, kyllä hän tunsi vihaa jediritarien veljeskuntaa kohtaan ja niin edespäin, mutta tuo kaikki on toissijaista vallantavoittelun kannalta (itse asiassa nykyisen sith-veljeskunnan perustajan, Darth Banen, tärkein opetus onkin: Power is its own purpose; valta on oma tavoitteensa). Tuon saman vallanhimon takia hän on valmis uhraamaan opetuslapsensa, tuhoamaan Tasavallan perustat, repimään galaksin halki sodassa ja tapattamaan lukemattomia viattomia.  Mutta toisin kuin Sauron, hän on saavutettavissa: me näemme hänet, me tiedämme mitä hän on (vaikkemme tiedäkään miksi) ja me kuulemme hänet. Sir Ian MacDiarmid teki mestarillisen suorituksen pimeän puolen mestarina ja hänen karismaattisuutensa osittain selittää, miksi Palpatinea on helpompi lähestyä roiston tasolla kuin Sauronia. Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että oli hän sitten hymyilevä, mukava vanha mies tai sihisevä ja ulvova, vääristynyt pimeän voiman täyttämä velho, hän on sisimmältään tyhjä: vain valta pitää häntä liikkeessä ja antaa hänelle tarkoituksen.

Puolustuksen puheenvuoro

Tähän loppuun on hyvä todeta, että vallan- ja kunnianhimo ei ole itsessään paha asia. Se on usein juuri se asia, joka saa meidät tavoittelemaan parempaa elämää, pyrkimään kohti horisonttia; tuo sisäinen "draivi" on usein juuri se asia, joka saa meidät ylittämään itsemme.

Aragorn on kunnianhimoinen mies: hän halusi kuninkaaksi. Mutta hän oli myös hyvä mies ja hänen aikansa kuninkaana toi uuden loiston, rauhan ja yltäkylläisyyden ajan Keski-Maahan. Julius Caesar ja hänen ottopoikansa Octavianus, myöhemmin ensimmäinen keisari Augustus, olivat kunnian- ja vallanhimoisia miehiä, usein myös armottomia: mutta he ensisijaisesti pyrkivät parantamaan Rooman ja Rooman kansan tilaa sekä tavallisten kansalaisten (ja jopa niiden, jotka eivät olleet täysiä kansalaisia) oloja. Mutta on huomattava, että jos tekee vallasta itsestään itselleen tavoitteen ja asettaa sen ylimmälle tasolle kaikkiin muihin tavoitteisiin verrattuna, niin lopulta päätyy tekemään sopimuksen paholaisen kanssa - valta vie kaiken muun tärkeän mennessään ja jäljelle jää vain vallanhimo.

Olen viimein päättänyt jatkaa tämän lähes unohduksiin jääneen blogin päivittämistä, tällä kertaa aiheena Disney'n elokuvien roistot. Johtuen siitä, että he esiintyvät pääasiallisesti lapsille suunnatuissa elokuvissa, on usein heidän toimintansa rajatumpaa kuin kenties olisi, jos kyseessä olisi puhtaasti aikuisille tarkoitettu fiktio (tai sitten niin ylilyötyä, että se on helposti nähtävissä vitsinäkin). Tähän artikkeliin olen valinnut muutamia, selvästi valta-asemassa olevia Disney-roistoja, jotta voimme tutkia heidän toimiaan. Esittelen myös eri näkökulmia, mitä näiden roistojen toimet antavat elokuvan maailmaan ja sen sisäisiin funktioihin.

Prinssi Juhana Maaton: Englannin valekuningas

Disney'n eläinsatuversio Robin Hoodin englantilaisesta legendasta lienee meille kaikille tuttu. Siinä pelkurimainen ja juonitteleva nuori leijona Juhana anastaa isoveljeltään, kuningas Richardilta (leijona eläinten kuninkaana on vanha myytti ja satuelementti ja Disney'llä tämä toistuu eritoten Leijonakuningas-elokuvassa) vallan Englannissa hypnotisoimalla hänet lähtemään ristiretkelle. Richardin poissaollessa Juhana kaappaa vallan.

Yksikään hahmo ei puhuttele Juhanaa kuninkaana elokuvan aikana, vaikka hän kantaa kruunua ja käyttää kuninkaallisia vaateparsia; jopa hänen neuvonantajansa, sir Sihinä, sekä Nottinghamin sheriffi, joko puhuttelevat häntä ylhäisyytenä, herrana tai (Juhanan selän takana) Isona J:nä. Mutta Juhana on selvästi vaatinut itselleen kruunun jo elokuvan tapahtumien aikana: hän raivostuu, kun jousiammuntakilpailussa Robin Hood uhmaa häntä kutsumalla Richardia kuninkaaksi ja ulvoo olevansa itse kuningas. Valitettavasti elokuva ei kerro Nottinghamin ulkopuolisista tapahtumista mitään, joten emme voi tietää millä lailla Juhana pitää kiinni vallastaan: hänellä on selvästi itsellään laaja sotajoukko komennossaan sekä henkilökohtaista omaisuutta, mutta pysyäkseen varmasti vallassa hän tarvitsee ainakin aateliston tuen. Mutta mitä voimme päätellä Nottinghamin asukkaiden mielipiteistä ja reaktioista, Juhanan vallananastuksella ei juurikaan innokkaita kannattajia ole ja useimmat pitävät sitä selvästi epäoikeutettuna. Aiheesta tehty laulu, "Englannin valekuningas", onkin se viimeinen pisara, joka muuttaa Juhanan hallinnon täydeksi tyranniaksi - itsevarmuutta vailla oleva hallitsija ei siedä mitään pilkkaa itseään kohtaan.

Outoa Juhanan toimissa on kuitenkin se, että hän pystyy terrorisoimaan erityisesti Nottinghamia, mutta oletettavasti koko valtakuntaa täysin oman mielensä mukaan: on äärimmäisen epätodennäköistä, että Nottinghamin kreivikunta, vaikka onkin mainittu varakkaaksi alueeksi, pystyisi yksin tuottamaan elokuvan loppupuolella nähdyt raha-aarteet, joita Juhana pitää hallussaan. Juhana uhkasi kiristää veroja silmittömästi ja elokuva todistaa näin käyneen ainakin Nottinghamissa, mutta todennäköisesti myös koko maassa, mutta Juhana pysyy silti vallassa huolimatta tästä tyranniasta. Hänen asiamiehensä myös verottavat kirkkoa (Nottinghamin kirkko ja munkki Tuck joutuvat luovuttamaan kolehdista sheriffille viimeisetkin lahjoitukset), mikä oli historiallisesti uskomatonta: kirkko piti papistoa sekä itseään verovapaana (historiallinen Juhana Maaton joutui aikoinaan paavin kanssa kiistoihin näistä samoista syistä). Juhanalla tuntuu olevan lähes absoluuttinen valta, koska hän pystyy näin tekemään ilman sen ihmeempiä ilmiselviä seurauksia. Tämän asian puolesta puhuu se fakta, että ilman oikeudenkäyntiä tai mahdollisuutta puolustautua, munkki Tuck tuomitaan kuolemaan maanpetoksesta hänen hyökättyään Nottinghamin sheriffin kimppuun tämän verottaessa köyhäinkolehtia Juhanan nimissä. Oikeudenkäynnin konsepti on tunnettu aina kaikkialla aina antiikin Roomasta ja jopa muinaisesta Mesopotamiasta asti ja se oli käytössä Englannissa; Juhana on kuitenkin hylännyt oikeuslaitoksen ja hänen asiamiehensä toimivat juuri kuten haluavat herransa suojelemina, uskaltavat jopa uhmata kirkkoa ja sen papistoa.

Disney'n pelkurimainen Juhana on tyrannimainen malli absoluuttisesta hallitsijasta, joka hallitsee terrorin, sotakoneiston ja tiukan kurin kautta. Näyttävästi hänen otteensa, vaikka teräksinen onkin, ei ole erityisen pitävä, sillä Richardin paluu johti Juhanan vallan sortumiseen ja hänen vankeuteensa. Hän tuskin enää edes omien kannattajiensa joukossa oli kovinkaan suosittu verokriisin jäljiltä ja Robin Hood oli tehnyt hänet naurunalaiseksi tarpeeksi monesti, että hänet tiedettiin kukistettavaksi.

Kuten useimmat Robin Hood -tarinat, myös tämä noudattaa päällisin puolin historiallisia tapahtumia Juhanan ja Richard Leijonamielen ajan Englannissa: Richard todella lähti ristiretkelle ja viipyi niin kauan, että hänen nuorempi veljensä Juhana aateliston tukemana anasti vallan ja kieltäytyi myöskään maksamasta Itävallan arkkiherttuan vaatimia järjettömiä lunnasrahoja veljestään (joka oli useammin kuin kerran lähes suistanut maansa talouden tuhoon ristiretken ja sotaintonsa takia). Richard myös palasi ja otti kruunun takaisin itselleen, mutta poiketen tarinoista, hän armahti lähes välittömästi veljensä. Mutta tuon ajan Juhana (eikä Richard) eivät voineet edes uneksia Disney'n Juhanan ottamista oikeuksista ja vallasta, vaikka Juhana myöhemmin uhmasikin niin aatelistoa kuin Rooman paavia kuninkaana.

Suurvisiiri Jafar: Agrabahin vitsaus

Aladdin-elokuvan ilkeä ja juonitteleva noita ja suurvisiiri Jafar on varsin stereotyyppinen paha suurvisiiri, joita näkee useissa tarinoissa, legendoissa ja sarjoissa (Jafarin epäonnisempi ja tehottomampi hengenheimolainen on Ahmed Ahne samannimisestä sarjakuvasta). Jafar himoitsee niin sulttaanin valtaistuinta kuin nykyisen sulttaanin kaunista tytärtä, prinsessa Jasminea - mutta myös maagista voimaa, kuten elokuva (sekä myöhemmin animaatiosarja sekä jatko-osaelokuvat paljastavat).

Sulttaani itse kuvaa suurvisiirin tehtävää Jafarin paluu -elokuvassa luotetuimman neuvonantajan tehtäväksi. Jafar toteuttaa tätä roolia selvästi Aladdinissa, mutta toisaalta ohjailee sumeilemattomasti sulttaania valhein, suostutteluin sekä taikasauvansa hypnoottisilla voimilla - käytännössä hän on jo hallitsija, vain titteli puuttuu. Mutta tulee muistaa, että Jafarin täytyy silti saada toimilleen sulttaanin suostumus ja siunaus ja perittävän vallan maailmassa monarkin asemalla on paljon väliä - suurvisiiri on aina vain avustaja ja neuvonantaja, oli hänellä miten paljon vaikutusvaltaa tahansa, päätökset tekee sulttaani.

Jafar tuntuu erikoistuneen lainopilliseen neuvonantoon sulttaanille ja tuntuu myös toimivan lakikirjojen ja muiden dokumenttien hoitaja, koska tuon tuosta hän tuo mukanaan jonkin lakikirjan tai -käärön sulttaanin luokse luettavaksi. Tämä sopii hänelle hyvin, koska näin hän pystyy myös tarvittaessa tohtoroimaan lakitekstejä - on oletettavaa, että mm. laki siitä, että ellei Agrabahin prinsessa ole mennyt naimisiin tiettyyn ikävuoteen mennessä hänen tulee avioitua suurvisiirin kanssa, on Jafarin väärentämä lakipykälä - sopimaan omiin tarkoituksiinsa. Sulttaanilla on elokuvan loppuosan mukaan oikeus täysin itsenäisesti sekä omasta halustaan muuttaa ainakin joitain lakeja (myöhemmin Varkaiden kuninkaassa hän ei kumoa lakia, joka tuomitsee Aladdinin isän sekä papukaija Jagon vankityrmään heidän loppuelämäkseen), oikeus joka kyllä kuuluu absoluuttiselle monarkille, mutta ei totisesti neuvonantajalle. Näyttävästi suurvisiirillä kuitenkin on oikeus määrätä vangitut rikolliset teloitettaviksi tarvittaessa, koska Jafar pystyi uskottavasti väittämään Jasminelle, että oli jo teloituttanut Aladdinin prinsessan kysellessä tulevan sulhonsa perään. Suurvisiiri on näin sulttaanin tahdon toimeenpanija neuvonantoasemansa lisäksi ja täten käyttää paljon valtaa Agrabahin jokapäiväisessä elämässä. Jafar myös selvästi tuntee alamaailman yhteyksiä huomattavissa määrin sekä nauttii sulttaanin kaartin tietyn osan suosiosta, koska voi käyttää heitä Aladdinia (tai "prinssi Alia") vastaan.

Jafarista tuleekin sulttaani joksikin aikaa hänen saatuaan Lampun Hengen itselleen; hänestä tulee myös maailman voimakkain noita, ennen kuin lankeaa Aladdinin ansaan ja tulee itsekin "kaikkivoipaiseksi" hengeksi. Sulttaani, joka palautuu valtaan Jafarin kukistumisen jälkeen, ei nimitä uutta suurvisiiriä, ei ainakaan nykyisten tietojen mukaan: Aladdinia ei missään vaiheessa puhutella suurvisiirinä eikä ketään muutakaan ja vartiosto kohtelee häntä edelleen varsin töykeästi vielä Varkaiden kuninkaassakin, huolimatta siitä, että hän on menossa naimisiin prinsessan kanssa ja on täten sulttaanin perillinen. On mielenkiintoista miettiä, onko sulttaani muuttanut suurvisiirin valtaoikeuksia Jafarin toimien jälkeen; on hyvin mahdollista että ei, jos uutta ei ole valittu ja jos ainut kandidaatti on luotettavaksi sekä uskolliseksi havaittu Aladdin. Muitakaan visiirejä emme elokuvissa emmekä animaatiosarjassa näe, vaikka oletettavasti heitäkin on; mitä tehtävää he toimittavat, sitä on hieman vaikea päätellä. On mahdollista, että he toimivat, kuten suurvisiiri, eräänlaisina ministereinä, mutta huomattavasti vähäisemmillä valtuuksilla kuin Jafar toimi.

Jafar näyttää siis toimineen sulttaanin ylimpänä edustajana sekä päivittäisten toimien hoitajana. Tavallisen varkaan ja vastaavien rikollisten tuomiot tuskin sulttaania kiinnostavat, joten Jafar ja hänen kaltaisensa välikädet hoitavat ne, jotta sulttaani voi keskittyä tärkeämpiin asioihin. Jafar tuntuu myös toimineen lakiasiakirjojen arkistoijana sekä vartioston jonkinasteisena valvojana tai päällikkönä ja selvästi myöskin monarkin tärkeimpänä neuvonantajana.

Ministeri Claude Frollo: Pariisin oikeusministeri

Claude Frollo on Disney'n Notre Damen kellonsoittajan pääroisto sekä yksi niistä harvoista Disney'n roistoista, joiden asema kokee pysyvän muutoksen elokuvan aikana, vaikkakin suomenkielisessä versiossa tämä ei tule ilmi: elokuvan alussa Frollo on arvoltaan tuomari ja tuntuu henkilökohtaisesti johtavan eri virkavallan iskuja laitonta toimintaa vastaan; jossain vaiheessa Quasimodon nuoruutta Frollo saa nimityksen oikeusministeriksi (Minister of Justice englanninkielisessä versiossa) ja näyttävästi virka-asunnokseen kolkon oikeustalon (Palace of Justice englanninkielisessä versiossa). On kiinnostavaa, että tähän aseman muutokseen liittyy näyttävästi myös oman kaartin saaminen käyttöön (ilveilijä Clopin kutsuu kapteeni Phoebusta "Frollon kaartin kapteeniksi" ja elokuvan aikana on selvästi havaittavissa kaksi erilaista univormua sotilaiden/vartijoiden käytössä) sekä velvollisuus osallistua erilaisiin julkisiin tapahtumiin, oletettavasti kuninkaan edustajana (Frollon osallistuminen Houkkien Juhliin on tärkeä asia elokuvan juonen kannalta, samaten se, että hän halveksii kyseistä festivaalia).

Toisin kuin herkästi voisi uskoa, Frollo ei liene papiston jäsen missään muodossa; Notre Damen arkkidiakoni ei ainakaan häntä sellaiseksi tunnista ja tekee ilmiselväksi, että Frollo on kirkon virkajäsenistön ulkopuolinen ("...Frollo on oppinut jo kauan sitten arvostamaan kirkon tarjoamaa suojaa!"). Sekin, että hän syyttää Esmeraldaa noituudesta ja tuomitsee (näyttävästi Frollon valtuuksiin oikeusministerinä ainakin kuuluu niin syyttäjänä kuin tuomarina tuomitseminen - oikeuslaitos ei erityisen hyvin tunnu Disney'n elokuvissa ikinä toimivan) hänet siitä, ei tarkoita hänen olevan pappi, inkvisiittori (jotka olivat kaikki papiston tai eri munkkijärjestöjen jäseniä) tai vastaava - noituus oli pitkälle Uuteen Aikaan asti maallisen oikeusjärjestelmän tunnustama rikos tai ainakin väline rikokseen. Jo roomalaiset pitivät sitä sellaisena: roomalaisen oikeusjärjestelmän mielestä oli samantekevää, oliko joku kuollut tikarin iskusta taiko kirouksen voimalla, kyseessä oli silti murha. Frollo oli selvästi uskonnollisesti voimakkaasti latautunut fanaatikko, mutta papistoon hän ei kuullut (papit eivät myöskään saaneet käyttää miekkaa tai muutenkaan vuodattaa verta - Frollolle tämä kielto ei ongelmia ilmiselvästi tuottanut). Niinpä Esmeralda tuomittiin kuolemaan maallisen oikeuden toimesta.

Frollon toimia himoitsemansa Esmeraldan jahdissa voidaan pitää mielettöminä: hän vaarantaa koko Pariisin sytyttämällä useamman talon liekkeihin etsiessään karannutta Esmeraldaa. Hän oli myös aiemmin valmis uhmaamaan ikivanhaa perinnettä, joka nimeää kirkon turvapaikaksi kenelle tahansa (mm. Suomessa on ollut tästä viime aikoina puhetta, kun karkotuksen uhan alla oleva Lähi-Idästä kotoisin oleva nainen sai turvapaikan kirkosta), joka sitä pyytää; kapteeni Phoebuksen puheista voi myös päätellä, että kyseessä on jopa laki, koska hän pitää sitä mahdottomuutena pidättää Esmeraldaa kirkossa. Frollolla lienee valtavat oikeudet ja valtuudet, jos hän pystyy käyttämään niin omaa "henkilökohtaista" kaartiaan kuin näyttävästi varsinaisia sotilaita kaupungin kurittamiseen ja mustalaisten vainoamiseen sekä kaupungin suoranaiseen vaarantamiseen (on varmaan turvallinen arvaus, että kuningas EI ollut Pariisissa tapahtumien aikana, sillä hän tuskin olisi hyväksynyt Frollon metodeja Ranskan pääkaupungissa) - tai sitten hän oli valmis ylittämään valtuutensa miten huvittaa määränpäänsä saavuttamiseksi. Viimeistään Notre Damen katedraaliin hyökkääminen lienee ollut täysin laiton teko, joka on kuninkaan ja Frollon ylempien mielestä oikeuttanut kansannousun murhanhimoista virkamiestä vastaan; Notre Damen kellonsoittaja II:ssa Phoebus on jälleen kaartin kapteeni (sekä näyttävästi toimii samassa virassa kuin Frollo aiemmin), mikä olisi mahdotonta, jos hänen aiempia tekojaan olisi pidetty laittomina ja Frollon toimintaa oikeutettuna ja kuninkaan sallimana.

Frollon armottomuudesta ja häikäilemättömyydestä kertoo jo se, että hän ei tuntenut lainkaan katumusta Quasimodon äidin tappamisesta tai Quasimodo-vauvan murhan yrittämisestä (tosin tuohon aikaan epämuodostuneina ja pahasti vammautuneina syntyneiden hukuttaminen lienee ollut varsin yleistä, joskin lain ja kirkon kieltämää; Frollokin yrittää oikeuttaa murhayrityksensä väittämällä Quasimodoa Helvetin demoniksi), vaikka he olivat Notre Damen porteilla anomassa turvapaikkaa; vasta arkkidiakonin ilmestyminen ja Frollon taivaspaikan uhkaaminen sai hänet kauhun valtaan. Myöhemmin Frollo on valmis häpäisemään lain hengen raahaamalla Esmeraldan ulos kirkosta, missä hänet VOITAISIIN pidättää; ja lopulta hän antaa hyökkäyskäskyn Notre Damea vastaan. Saapuessaan Houkkien Juhlaan Frollo aiheuttaa myös selvän väkijoukon kaikkoamisen kunniapaikan läheltä - häntä PELÄTTIIN. Muuttuiko oikeusministerin virka ja miten Frollon kuoleman jälkeen on epäselvää ja varmaan selvittämätön mysteeri: elokuvan ja sen jatko-osan pääpaino on Quasimodossa ja hänen yhteisön hyväksynnän tavoittelussaan, ei politiikassa ja sen kummallisuuksissa. Emme myöskään voi muodostaa tarkkaa kuvaa Frollon tehtävistä, muuta kuin että hänellä on edelleen laillisen tuomarin oikeus toimia lakiasioiden käsittelijänä sekä tuomioiden jakajana; hän on myös selvästi korkea-arvoinen julkinen virkamies sekä vastuussa Pariisin järjestyksen ylläpidosta (ja todennäköisesti myös oikeuslaitoksesta, syyttäähän Esmeralda Frolloa systemaattisesta mustalaisten ja muiden halveksittujen syrjimisestä ja aseman heikentämisestä, vaikka nämä anovat oikeudelta apua).

Haades: manalan herra

Haades on poikkeava yksilö tämän artikkelin Disney-roistojen joukossa, sillä hän on jumala - sekä harvinaislaatuisen hyväntuulinen ja huumorintajuinen. On kiinnostavaa myös huomata, että kaikista mukana olevista roistoista Haades on vastentahtoisesti asemassaan, hän ei selvästikään juuri tunnu kuoleman hoitajana sekä kuolleiden valtiaana toimimisesta nauttivan, kutsuen sitä "kokopäiväduuniksi" ja halveksien muita jumalia, joita kutsuu joutilaiksi.

Haades on Herkules-elokuvan roisto: hän pyrkii kaatamaan veljensä Zeuksen, ukkosen jumalan ja Olympoksen valtiaan, muodostaman hierarkian ja asettumaan itse kosmoksen ylimmäksi hallitsijaksi (antiikin myyttien Haades oli Zeuksen vanhempi veli ja tuntui olevan varsin tyytyväinen osaansa manalan herrana eikä juonitellut vallankaappausta; Disney'n Haades on nuorempi veljeksistä animaatiosarjan mukaan). Haades kykenee estämään kuolevaisen kuoleman tai palauttamaan hänet kuolleista (Megara myi sielunsa manalan jumalalle pelastaakseen rakkaansa - animaatiosarja paljastaa kyseessä olleen prinssi Adonis - kuolemalta; sama sarja paljastaa hänen palauttaneen Jafarin henkiin käyttääkseen hänen noitavoimiaan Herkulesta vastaan), mutta tekee sen aina vasta klassisen faustisen sopimuksen jälkeen (Haades muistuttaa siis kansantarinoiden pirua): Megara myy sielunsa Haadekselle ja näin orjuuttaa itsensä; Jafarin elinvoima palautetaan vain sillä ehdolla, että hän auttaa Haadesta Herkuleksen tappamisessa (ja se sidotaan hänen sauvaansa, kaiken lisäksi); ja Herkuleksenkin tulee elokuvan lopussa lupautua jäämään manalaan, jotta Megara saisi elää (näyttävästi Haades ei kuitenkaan voi estää jumalaa poistumasta manalasta - eiväthän he ole kuoleman vallan alaisia - koska Herkules noustuaan jumalaksi vain poistui paikalta). Haades kykenee muihinkin ihmetekoihin sekä näyttävästi hallitsemaan hirviöitä ja luonnonkatastrofeja halunsa mukaan.

Outoa kyllä Haades ei erityisen pahansuovalta vaikuta: Zeus loi nykyisen kosmisen järjestyksen oman tahtonsa mukaan ja Haades joutui Zeuksen oikusta manalan valtiaaksi ("MULLA on kokopäiväduuni, jonka SÄ muistaakseni mulle hommasit... Zeus..."). Näin ollen kuolevaisten sielujen synkkä kohtalo tuonelan joessa lienee Zeuksen päätös. Toisaalta, on hyvin mahdollista, että Haadeksen tehtävä olisi jotenkin hoitaa tai kaitsia noita sieluja (ja animaatiosarjan mukaan hän sitä tekeekin, ainakin Piinan ja Paniikin välityksellä) ja näin ollen tuonelan joen karmea virta lienee myös osoitus manalan herran välinpitämättömyydestä. Kiinnostavaa kyllä Haades ei tuntunut erityisen huolestuneelta Zeuksen kostosta titaanien kapinan epäonnistuttua; tämä vastaa hyvin antiikin kreikkalaisten käsitystä Haadeksesta Zeuksen vertaisena voimassa, he kutsuivatkin häntä Alamaailman Zeukseksi, niin absoluuttinen hänen valtansa oli kuoleman maassa. Haades selvästi tiedosti, että Zeus pystyisi tekemään jotain hänelle, koska hän yritti houkutella Herkuleksen välittäjäksi; mutta toisin kuin olisi uskonut, Haades ei yrittänytkään paeta tai piiloutua, vaan palasi suoraan valtakuntaansa. Joko hän uskoi Zeuksen jättävän homman sikseen tai olevan enemmän tai vähemmän kyvytön kostamaan Manalassa.

Hyväksi olennoksi Haadesta ei voi sanoa: hän on täysin valmis aiheuttamaan laajaa tuhoa ja kuolemaa vain Herkuleksen tappamiseksi sekä Zeuksen kukistamiseksi. Tämä ei hyvää lupaile tulevaisuudelle, missä Haades olisi voittanut (joskin Zeuskin tuntui varsin välinpitämättömältä ylijumalalta: thebalaisten valitusvirsi hirviöistä ja luonnonkatastrofeista kauan ennen Haadeksen päätöstä tuhota Herkules on kaikille tuttu). Myöskin selvästi lähes psykoottisten titaanien vapauttaminen on osoitus Haadeksen täydestä itsekeskeisyydestä (tosin jostain syystä titaanit tottelivat manalan jumalaa; joko hänellä oli heistä jokin yliote, tai he ovat harvinaisen alistuvia luonteita).

Haades ei jumalana voinut kuolla jouduttuaan tuonelan jokeen, joskin, kuten Piina totesi, hän ei välttämättä sieltä takaisin pääse. Minne joki menee, sitä ei elokuvassa eikä animaatiosarjassa kerrota. Piinan ja Paniikin, kahden pirun, läsnäolo manalassa sen jumalan kadottua, voisi viitata siihen, että manalasta tuli nyt demonien valtakunta.

Mitä Haadeksen velvollisuuksiin käytännössä kuului? Kaikki kuolleet eivät animaatiosarjan mukaan mene suoraan sielujen virtaan mukaan, vaan näyttävät "jonottavan" erilaisia tuomioita; koska Jafar erkani tästä jonosta, kyseessä lienee poikkeustapausten jono, jotka käsitellään erikseen tavallisesta massasta (myyttien mukaan suuret sankarit ja roistot saivat Haadeksessa - nimi on niin paikan kuin isännän - erikseen palkkionsa ja rangaistuksensa suurimman osan päätyessä eräänlaiseen varjomaiseen puoliolemassaoloon). Haadeksen tehtäviin lienee myös kuullut sen varmistaminen, että kuolleet pysyvät manalassa ja elävät pysyvät poissa sieltä (animaatiosarjassa Haades huomauttaa, että manalaan pitää murtautua sisään, jos on elävä - alamaailman omat demonit sekä kuolleet pääsevät sinne vastaavasti suoraan). Näyttävästi kuolleiden määrä on jotenkin kytköksissä Haadeksen omaan valtaan, sillä muutamassa sarjan jaksossa hän pyrkii varmistamaan, että elävien maailmassa jatkuu sota, tappaminen sekä eripura, jotta hänen valtansa kasvaisi ja säilyisi: tästä voisi myös päätellä, että tämä "sieluvoima" ei ole pysyvä lisäys, koska muussahan tapauksessa Haades olisi jo huomattavasti Zeusta (ja muita jumalia) voimakkaampi, onhan hänellä kaikki maailman kuolleet vallassaan. Eräissä kreikkalaisissa ja roomalaisissa myyteissä mainitaan uudelleensyntyminen; kenties kuolleiden sielut, oltuaan tietyn määrän manalassa, syntyvät uudelleen uusissa kehoissa uusiin elämiin ja tämä olisi syynä siihen, ettei Haades saavuta pysyvää etulyöntiasemaa sielujen voimalla.

Lordi Cutler Beckett: Itä-Intian kauppakomppanian johtaja

Pirates of the Caribbean -elokuvasarjan roisto Cutler Beckett on tämän roistolistan viimeinen esiintyjä sekä ainut animaation ulkopuolinen hahmo. Hän on historiallisen Itä-Intian kauppakomppanian edustaja (ja selvästi tärkeässä asemassa oleva, jos hän on ansainnut lordin arvon sekä pystyy niinkin vapaasti käyttämään kyseisen organisaation resursseja), kuninkaan edustaja Karibianmerellä (sekä näyttävästi laajemmallakin alueella) ja merirosvoja syvästi vihaava ja halveksiva, järjestystä ja valtaa ihannoiva materialistinen ihminen. Hän on myös henkilökohtaisesti varsin rohkea, koska ei hätkähdä Elizabeth Swannin uhkatessa häntä muskettipistoolilla; ja Davy Jonesin läheisyys ei hänessä aiheuta pelkoa, lähinnä halveksuntaa kyseistä merilegendaa kohtaan.

Historiallisella Itä-Intian kauppakomppanialla oli hyvin laajat oikeudet toimia parhaaksi katsomallaan tavalla toimialueillaan. Kauppakomppanian kohdattua erilaisia ongelmia se anoi (ja sai) Englannin kruunun suoran suojeluksen ylleen, mutta joutui myös alistumaan kruunun alaiseksi. Tämä on jo tapahtunut, koska Beckett pystyy käyttämään kuninkaallista merijalkaväkeä sekä kuninkaallista laivastoa toimissaan (ovatko At World's Endin sotilaat kauppakomppanian omia sotilaita, vaiko kuninkaallisia joukkoja, jotka eivät merijalkaväkeen kuulu, jää epäselväksi: heidän upseerinsa ovat kuninkaallisia sotilaita, mutta punaiset takit olivat Ison-Britannian kuninkaallisten joukkojen tunnus). Beckett itse on hänen majesteettinsa kuninkaan edustaja ja toimeenpanija molemmissa elokuvissa: hän kantaa mukanaan pidätysmääräyksiä niin Jack Sparrowille, Elizabeth Swannille, William Turnerille sekä James Norringtonille Dead Man's Chestissä ja pystyy myöskin väliaikaisesti pidätyttämään kuvernööri Swannin ja ottamaan Port Royalen hallintoonsa (tosin on mahdollista, että kyseessä oli laiton pidätys: Beckett sanoo tarvitsevansa edelleen kuvernöörin arvovaltaa, oikeuksia sekä vaikutusvaltaa Lontoossa). On sinänsä kiinnostavaa, että Beckettillä on At World's Endissä lähes hillitön valtuus kumota melkeinpä kaikki oikeudenkäynnin syytetyn turvat ja suojat merirosvosodassaan, mutta hän näyttää yhä tarvitsevan kuvernööriä varsinaisiin KÄSKYIHIN. Päätellen kuitenkin siitä, että Beckett hankkiutuu Swannista eroon, hän on joko valmis väärentämään miehen allekirjoituksen eri käskyihin, tai sitten ei enää tarvitse näitä tiukkoja ja mielivaltaisia toimia kun merirosvojen veljeskunta on jo kokoontumassa. Beckett on myös kykenevä ylentämään kuninkaallisten sotavoimien upseereita (hän teki Norringtonista amiraalin), armahtamaan (samainen Norrington oli etsintäkuulutettu rikollinen) sekä jakamaan kaapparikirjoja.

Beckett on lähes prinssi Juhanan kaltainen tyranni elokuvissa, tosin hänen toimensa ovat jossain määrin ajalleen realistisempia ja uskollisempia kuin Juhanan: hän on edelleen kuninkaan alainen ja saa kaiken valtansa ja oikeutensa kuninkaalta. Merirosvojen oikeudenkäynnit olivat todellisuudessa historiallisesti lähes farsseja, niin nopeasti ne tehtiin ja niin useat saivat kuolemantuomiot (myös hyttipojat). Huvittavinta koko touhussa on se, että Beckettin vastustajat eivät välttämättä juuri parempia ole kuin mies itse: he ovat merirosvoja, murhaajia, ryöstäjiä, raiskaajia, varkaita, huijareita ja tuomittuja rikollisia, jotka tappavat toisiaan aivan yhtä kevyesti kuin vihollisiaan. Mutta se on aihe toiselle artikkelille toiseen aikaan.

Näistä Disney-roistoista Beckett on siitä ainutlaatuinen, että hän ei ylittänyt toimivaltuuksiaan, ainakaan niin, että siitä voisi häntä laillisen oikeuden edessä onnistuneesti syyttää. Hän kuoli kuninkaan edustajana ja kauppakomppanian päämiehenä, siinä missä Frollo lienee postuumisti erotettu toimestaan, samaten Jafar; Juhana menetti valtansa jo ennen elokuvan loppua. Haadeksen kohtalo on epävarma. Beckettin kuolemakaan ei antanut sankareille "vapautusta": Sparrow ja muut ovat edelleen rikollisia ja kruunun vihamiehiä (tosin mikä on Elizabethin ja Willin kohtalo oikeuden edessä on epävarma: todennäköisesti kumpikin on edelleen rikollinen, mutta Williä eivät enää maalliset voimat juurikaan voi pidättää ja Elizabeth näyttää asettuneen saarelle kauas brittivallasta).

Loppusanat

Tähän päättyy tämänkertainen artikkelimme koskien useita kiinnostavia Disney-roistoja. Kannattaa ottaa huomioon, että näitä elokuvia ei suunniteltu kuvaamaan näiden fiktiivisten maailmojen hierarkiaa tai lakijärjestelmiä; mutta loogisella päättelyllä sekä tietyllä kieli poskessa -ajattelulla saimme varsin hyviä tuloksia aikaiseksi. Toivottavasti nautitte näkemästänne.

J. R. R. Tolkien on kenties yksi vaikutusvaltaisimmista 20. vuosisadan fantasiakirjailijoista. Hänen teoksensa Taru Sormusten Herrasta (sekä sitä edeltänyt Hobitti, eli sinne ja takaisin ja varsinainen opus magnum Silmarillion) on herättänyt suuria tunteita ja innoittanut lukemattomia ihmisiä kuvittelemaan (ja joskus myös kuvittamaan sanalla tai kuvalla) maailmaa, missä elämä on yksinkertaisempaa ja viattomampaa ja Hyvän ja Pahan voimat käsin kosketeltavia puhumattakaan massiivista elokuvista, jotka ohjaaja Peter Jackson sai luotua herättäen Tolkien-kiinnostuksen jälleen uuden sukupolven keskuudessa. On siis kenties sopivaa, että aloitan tämän vaatimattoman yritykseni käsitellä eri fiktiivisten maailmojen ja hahmojen teemoja, ideoita ja symboleita juuri Sormusten Herran maailmalla, joka on tullut hyvin rakkaaksi ja tutuksi minulle.

Keski-Maa, Tolkienin fantastinen vaihtoehtoishistoriamaailma meidän historiallemme (Tolkien halusi luoda uuden mytologian Englannille, jonka alkuperäinen mytologia oli tuhoutunut normannien hyökätessä 1000-luvulla), on Tarussa Sormusten Herrasta uhattu: Musta Ruhtinas Sauron himoaa takaisin Sormusten Sormusta, jolla hän voisi peittää maailman pimeyteen ja hallita kaikkea elävää (ja päätellen haudanhaamuista ja sormusaaveista, Sauronin epäkuolleista orjista, myös kuollutta). Joukko Vapaiden Kansojen (haltiat, kääpiöt, ihmiset ja hobitit) edustajia lähtee viemään tuota kauheaa taikaesinettä Mordorin pimeyden valtakuntaan Tuomiovuoren tulivuorelle, missä palava ikuinen tuli voi tuhota Sormuksen ja pysäyttää Sauronin ylivallan. Vastaavaa konseptia on usein käytetty muuallakin kirjallisuudessa ja varioitu monessa muodossa (eikä Tolkien suoranaisesti sitä itsekään suoraan keksinyt - tavallaan Kalevalan Sammon ryöstökin muistuttaa tätä matkaa). Mutta se mikä tekee Sormuksen tarinasta kiinnostavan on sen pitkä historia sekä se, että Sormuksen - Sauronin luomuksen - lähtökohdat eivät ole pahasta kotoisin, ainakaan täysin perinteisessä ajattelussa. Samalla se kuvastaa kiinnostavaa näkökohtaa klassisiin elementteihin, joita muinaiset kreikkalaiset käyttivät.

Suuret haltiasepät, gwaith-i-mirdain, tavoittelivat Auringon Toisella Ajalla maanpäällistä paratiisia kaikille haltioille ja pyrkivät estämään ajan nakerruksen, joka uhkasi heidän kaikkia saavutuksiaan ja töitään Kuolevaisilla Mailla. Naamioituneen Sauronin opastamana ja houkuttelemana he alkoivat takoa Mahtisormuksia, joilla he pystyisivät säilyttämään suuren kauneuden, viisauden ja loiston, minkä haltiat olivat Keski-Maassa saavuttaneet. He takoivat monia sormuksia ennen kuin Musta Ruhtinas salassa takoi Yhden Sormuksen hallitsemaan kaikkia muita sormuksia ja niiden kautta tehtyjä töitä - mukaan lukien kolme sormusta, jotka takoi itse Celebrimbor, haltioiden suurin seppä ja taituri Toisella Ajalla.

Kolme sormusta haltiakuninkaille alla auringon.

Celebrimborin takomat sormukset eroavat muista sormuksista siinä, ettei Sauronilla ollut mitään osaa niiden teossa. Ne olivat myös hienoimmat ja kauneimmat kaikista sormuksista sekä voimiltaan suurimmat, lukuun ottamatta Sauronin omaa Sormusta.

Kaikista sormuksista vain nämä sormukset on nimetty Aristoteleeltä tuttujen klassisten elementtien mukaan: tuli, ilma ja vesi - mutta missä on maan elementti?

Kirjeissään J. R. R. Tolkien on kuvannut, kuinka Sauronin oppimestari Melkor - Morgoth, maailman musta vihollinen - kulutti paljon synnynnäistä mahtiaan ja olemustaan levittämällä sitä Ardan (maailman) piiriin voidakseen paremmin hallita ja manipuloida sitä. Tämä teko vähensi Melkoria itsessään (aivan samalla lailla kuin Sauronin hengen vuodattaminen Sormukseen vähensi Sauronia), mutta turmeli myös Ardan omaa olemusta Melkorin pahansuovalla voimalla.

On varsin hyvä huomioida, että puhumme koko maailmasta, emme vain maasta elementtinä. Mutta on silti hämmentävää, miten usein maa klassisena elementtinä jää unohduksiin Tolkienin kirjoituksissa. Varsin usein maata myös kuvataan synkkänä paikkana, tai oikeammin sen sisällä olevia alueita: Khazad-dûmin kääpiövaltakunta muuttuu pimeyden ja uhan tyyssijaksi Moriaksi; haudanhaamut piilottelevat hautakumpujen sisällä auringonvalolta suojassa; Klonkku ja lukemattomat örkit piileksivät Sumuvuorten vuoristoissa; ja Mordorin maata rajaavat vuoret ovat täynnä uhkia, väsymystä ja hirviöitä, jotka piileksivät luolastoissa (mm. jättiläishämähäkki Lukitari). Caradhrasin vuorella tuntuu olevan oma, julma henkensä, joka ei siedä Sormuksen Saattueen pyrkimystä ylittää se matkalla kohti Tuomiovuorta. Ei tietenkään sovi unohtaa, että myös muilla elementeillä on omat kauhunsa (balrog-demoni tulelle, Morian porttien jättiläismustekalamainen valvoja vedelle ja sormusaaveiden siivekkäät pedot ilmalle), mutta eritoten maan elementti tuntuu tuottavan näitä hirmuja (örkit, peikot - jotka kirjaimellisesti tulevat maaksi [kiveksi] auringonvalon heitä koskettaessa - ja lukemattomat muut Pimeyden orjat).

Kolmessa haltiasormuksessa tuntuu korostuvan niihin liitettyjen elementtien posiitiviset puolet ja symboliikka; erityisesti Naryalla, Gandalf-velhon kantamalla Tulen sormuksella, on voima herättää toivo uudelleen ja valaa uskon, toivon ja rohkeuden tulta sydämen tulisijaan. Kenties "Morgoth-aines" on vahvimmillaan juuri maassa, koska haltiat eivät sitä tuntuneet arvostavan juurikaan. On omalaatuista, että Silmarilit, Feänor Suuren tekemät loisteliaat maagiset jalokivet, päätyivät myös loppujen lopuksi ilmaan, tuleen ja mereen, vaan eivät maahan: yksi kiertää avaruuden kaukaisia ratoja Eärendil Merenkävijän mukana [ilma]; toinen singottiin tuhoutuneen Beleriandin meriin sen kantajalleen aiheuttaman tuskan vuoksi [vesi]; ja viimeinen eli kolmas päätyi maan povessa ikuisesti palavaan tuleen kun sen kantaja ei kestänyt jalokiven aiheuttamaa tuskaa eikä voinut siitä myöskään erota, joten loikkasi yhdessä aarteensa kanssa liekkeihin [tuli].

Onko siis niin, että haltioille maa kuvastaa turmelusta ja pahuutta? Hyvin mahdollista. Ei tule unohtaa sitäkään, että haltioille valtavien valtakuntien ja imperiumien rakentaminen ei tuntunut olevan koskaan niin suuri houkutus kuin ihmisille. Suurinkin Keski-Maan haltiavaltakunta hävisi laajuudessaan ihmisten valtakunnille, jos kohta haltioiden loisto ja kunnia ylittivät kenties jopa Númenorin tarunhohtoisuuden. Haltiat ovat enemmän hengen kuin materian asioista välittäviä (ja aina kun asia on ollut toisin, seuraukset ovat olleet tuhoisia: Silmarilien himo ajoi kaikki Beleriandin suuret haltiavaltakunnat tuhoon ja sai haltian kääntymään haltiaa vastaan jo Kuolemattomilla Mailla; ja Sormusten taonta johti Sauronin vallan kasvuun).

Yksi Mustalle Ruhtinaalle valtaistuimellaan maassa Mordorin, joka varjojen saartama on.

Kuten sanottu, Musta Ruhtinas Sauron takoi Suursormuksen hallitakseen kaikkia muita sormuksia ja niiden voimalla tehtyjä asioita. Sauron, ylhäistä enkelimäistä sukua (maiar) oleva olento, oli itse alun perin kreikkalaisjumala-tyylisen vala (valaria voisi pitää kaikuna Zeuksen, Minervan ja Thorin kaltaisista pakanajumalista, siinä missä maiar ovat puolijumalia ja enkeleitä heidän palveluksessaan) Aulë Sepän palvelija, joten yhteys maan elementtiin oli jo voimakas. Myöhemmin hän kääntyi Melkorin palvelukseen jo ennen maailmaan astumistaan.

Suursormus oli koruton kultasormus. Kolme haltiasormusta (ja oletettavasti kääpiöille ja ihmisille luovutetut vähäisemmät Seitsemän ja Yhdeksän sormusta myös) oli jalokivillä koristeltu ja usein taidokkaasti suunniteltu. Sauronin Valtasormus oli vailla merkintöjä tai koristeita (ellei sitä lämmittänyt riittävästi, jolloin Sauronin lausuma Sormus-loitsu ilmestyi esiin haltiakirjoituksella).

On hyvä muistaa, että kaikista jalometalleista juuri kulta on aiheuttanut historiallisesti eniten tuskaa ja pahaa. Ihmiset ovat janonneet sitä sen kiillon ja kauneuden takia läpi vuosituhansien. Amerikan mantereen verinen eurooppalaisvalloitus oli kullanhimon yllyttämä. En usko Tolkienin tätä viittausta hakeneen, mutta ei se ainakaan Sormuksen pahansuopuutta vähennä kun ajattelee, miten vahvasti kulta vaikuttaa jo itsessäänkin ahneeseen mieleen.

Olen sitä mieltä, että Sormusten Sormus kuvaa pääasiallisesti Sauronin halua hallita ja kontrolloida KAIKKEA. Ei vain Mordoria, ei vain haltioita, ei vain Keski-Maata, vaan kaikkea lähtien pienimmästä kylästä suurimpaan kuningaskuntaan ja elämään ja kuolemaan. Mutta toisaalta se kuvastaa myös maan elementtiä ja sitä kammottavaa materianjanoa, mikä ajaa ihmiset ahneuksissaan yhä uudelleen ja uudelleen rikoksiin ja hirmutekoihin. Kulta maan turmelevan vaikutuksen symbolina on äärimmäisen tehokas. Sauronia voisi pitää hyvin klassisena paholaishahmona: hän tulee hyviin aikeisiin ja kauniiseen muotoon naamioituneena ja askel askeleelta johdattaa varomattomat kadotukseen. Siten kulta sopii tälle kauhealle viettelijälle oikein hyvin. Pyysihän tohtori Faustkin paholaiselta suuria rikkauksia ja tietoa vastineeksi ikuisesta sielustaan ja hän sai mitä pyysi, mutta koki lopulta kauhean kohtalon. Juuri näillä lupauksilla Sauron turmeli ihmiskuninkaat, jotka olivat ottaneet vastaan Yhdeksän sormusta ja jotka riutuivat sormusaaveiksi, kauheiksi varjosotureiksi Mustan Ruhtinaan orjuudessa.

On kiinnostavaa että Melkor/Morgoth kuvasti myös maan elementtiä, kenties jopa selvemmin kuin Sauron: hän rakennutti Thangorodrimin linnakkeensa valtavan vuoren sisään ja hänen valtakuntansa Angband oli luolien, vuorien ja syövereiden luvattu maa. Kaiken lisäksi tämä langennut jumala takoi itselleen rautakruunun, johon hän upotti varastamansa Silmarilit. Kolme "puhdasta" elementtiä olivat alisteisessa asemassa maalle, jota Morgoth ylpeillen hallitsi (tosin lopulta hän itse joutui "oman" elementtinsä vangitsemaksi, kun valar vangitsivat hänet ja kahlitsivat hänet hänen omasta kruunustaan tehdyllä rautakahleella). Jos kulta on viettelevä maa, niin rauta on väkivaltainen ja tuhoisa maa, jota käytetään aseiden valmistukseen, tappamiseen ja orjuuttamiseen.

Hiljainen planeetta

Tolkien ei ole missään nimessä ainut, joka kuvaa maata tällä lailla (joskaan hän ei tee siitä isoa numeroa ja jättää elementtipohdiskelut sikseen keskittyen pahan ja hyvän ristiriitaan). C. S. Lewisin Hiljainen planeetta kertoo, että Maa planeettana on muiden planeettojen yhteydestä poista, "hiljainen", koska sen ylienkeli Lucifer on kapinoinut Jumalaa vastaan. Samoin Babylon 5 -science fiction -maailmaan sijoittuvat Babylon 5: Lost Tales -jaksot esittävät kiinnostavan näkökulman demoneihin osassa Voices in the Dark: Jumala on kironnut kapinalliset enkelit niin, etteivät nämä voi poistua Maasta, vaan ovat sen vankeja, odottaen kauhulla päivää, kun aurinko sammuu tuhoten ennen sitä aurinkokunnan valtavassa valon aallossa (Tuomiopäivä, kuten eversti Elizabeth Lochley viittaa). Jumala on leikannut demoneilta siivet ja ihmiset tulevat näin ohittamaan heidät avaruusaluksineen. Maapallo itsessään kuvataan siis joko kapinallisten maana (Helvettinä) tai vankilana (Helvetti edelleen) - mutta ajatus maasta on molemmissa selvänä.

Uusplatonistinen ajatus suuresta Jumalasta ja vähäisemmästä luojajumalasta, demiurgista, on lainattu gnostiseen maailmankatsomukseen, missä materian maailma on paha ja turmeltunut ja mitä hallitsee kauhea tyranni, Vanhan Testamentin Jumala. Vapautus löytyy vain hengen ja valon maailmasta, missä Uuden Testamentin Isä Jumala on. Vaikka gnostilaisuus onkin kristinuskon vastaista erottaessaan Raamatun Jumalan kahdeksi, niin kristillisyydessä on myös synkkä käsitys maasta: Paholainen on tämän maailman ruhtinas, maan herra (ja ei liene sattumaa, että Saruman Valkoinen puhuttelee Jacksonin elokuvassa Sauronia Maan Herrana) ja materian houkutukset ovat Paholaisen aseita, hänen valtansa pönkittäjiä. Jeff Longin Helvetin piirit -sci-fi -kirja jopa kuvaa sitä, kuinka Helvetiksi nimetty valtava luolastoverkosto löytyy maapallolta täynnä pelottavia, uhkaavia ja väkivaltaisia ihmisen sukuisia olentoja (legendojemme paholaiset). Myöskin Buddha hylkäsi materian houkutukset valaistuessaan (ja tämä on yleensä käsitetty mammonan ja muun maallisen kieltämisenä, joka taas on sidoksissa maahan klassisena elementtinä).

Mielikuva maasta saastuneena elementtinä ei siis ole Tolkienin yksinoikeus. Maa joko elementtinä tai paikkana on usein ajateltu turmeltuneeksi, saastuneeksi tai vankilanoloiseksi - jopa Dragonlance (Dungeons & Dragons -roolipelijärjestelmäpohjainen maailma) on muutamaan otteeseen sitä sellaisena käsitellyt (paha jumalatar Takhisis vangitsi kuolleiden sielut kiduttavaan olemassaoloon maailmaan, eikä antanut näiden jatkaa matkaansa sielujen virtaa pitkin tuonpuoleiseen).

Emme voi koskaan saada suoraa vastausta Tolkienilta, suunnitteliko hän maailmansa näin ja onko Sormus todellakin maan elementin kuvastaja missään määrin. Mutta jos näin on, niin Tolkien on jatkanut klassisten maailmankuvien ja uskontojen tapaa kuvata maata asiana, mikä vetää ihmisiä alempien houkutuksien ja vaistojensa puoleen ja kohti turmelusta. Meidän tulisi pyrkiä maallisuuden houkutuksista poispäin, ei syleillä niitä ja antaa niille hallintaa.